Kevät herää vähitellen eloon. Valo lisääntyy. On pääsiäisen aika ja kirkkovuoden suuri juhla. Joitakin sanapareja nousee mieleen pääsiäistä ajatellessa. Pimeys ja valo, suru, hämmennys ja ilo, kuolema ja ylösnousemus, loppu ja uusi alku.
Pitkäperjantaina olemme kuoleman ja surun äärellä. Jeesuksen ristinkuolema herätti hänen seuraajissaan ja läheisissään hämmennystä ja suurta surua. Tuli pimeys.
Vielä viikko ennen leiriä olin epäilevällä mielellä. Elämäntilanteeni oli ollut vaikea. Fiilis oli surkea: Riitänkö minä, olenko huonoa seuraa, entä jos en jaksa osallistua toimintaan, mitä tapahtuu, jos jään sängyn pohjalle? Minkälainen minun pitää olla jos ja kun osallistun leirin aktiviteetteihin?
Jatka lukemista ”Leiriläisen kokemus Hermannin diakonialeiriltä 31.3. – 5.4.2019”
Hermannin diakoniatalossa ja sen huudeilla lompsottelee aika ajoin tukevahko heebo kamera kaulassa ja aivan omissa maailmoissaan. Minä olen se heebo. Ja kyllä, minulla on aina kamera mukanani, koska kuvaan kaikkea mahdollista – ja mahdotonta.
Olen viime aikoina pohtinut kutsumusta. Usein kutsumus ymmärretään elämäntehtäväksi, palavaksi tai jopa hartaaksi haluksi johonkin tehtävään tai ammattiin. Ihmisillä on hyvin erilaisia kokemuksia kutsumuksesta. Miten sinä ymmärrät kutsumuksen? Tunnetko sinä kutsumusta?
Meillä 14.2 vietettävän ystävänpäivän alkuperä ja perinne on pitkä ja hieman toisen tyyppinen kuin saatamme ajatella. Alkuperän tarinat hieman vaihtelevat ja johtavat muutamaan Pyhään Valentinukseen, molemmissa tapauksissa pappi suosi sotilaille avioitumista vaikka heidän koettiin olevan huonompia taistelijoita ajatellessaan liian paljon kotiin jääneitä rakastamiaan aviopuolisojaan. Myöhemmin vuonna 350 kristityt omistivat päivän pyhän Valentinuksen päiväksi ja perinne alkoi vuosisatojen saatossa vahvistua romanttisen rakkauden osoituksen päiväksi etenkin Englannissa ja Ranskassa jo 1300-luvulta saakka. Euroopassa jopa uskottiin että linnut valitsivat itselleen parin juurin Valentinuksen päivänä.
