Kuljemme kohti adventin aikaa. Samalla kun sytytämme ensimmäisen adventtikynttilän symboloimaan valoa ja toivoa, astuvat voimaan rajoitukset, jotka sulkevat yhteiskunnassamme monia ovia. Kirkkokin rajaa toimintojaan yhteisen turvallisuuden näkökulmasta. Valoa voi silti ylläpitää muilla tavoilla, vaikka eri yhteisöjen fyysiset ovet toistaiseksi sulkeutuvat.
Kuluneen vuoden aikana olemme saaneet muistutuksen siitä, miten merkityksellisiä kohtaamiset ovat meille. Tarvitsemme toista ihmistä. Kun nyt taas astumme kovenevien rajoitusten aikaan, mielemme ja sydämemme ovia ei tarvitse sulkea. Voimme löytää turvallisia tapoja tavoittaa toinen ihminen. Jokaisessa kohtaamisessa on läsnä valo, kun annamme sille mahdollisuuden. Keskinäinen rakkaus luo olosuhteista riippumatta valoa ja toivoa. Valo kantaa läpi etäisyyksien. Ovi valoon on aina avoin.
Kirkollisessa elämässä adventin aika liittyy vahvasti valoon ja toivoon. Joulun todellisuus avautuu meille oman maailmankuvamme, arvojemme ja elämänhistoriamme värittämänä. Saamme katsella ja ihmetellä joulun valoa rauhassa. Valon ja toivon etsiminen on sisäinen prosessi, jota ei tule ulkopuolisten kiirehtää. Vaikka matka sisäiseen rauhaan ja valoon on jokaiselle omanlainen, yksin ei kuitenkaan tarvitse kulkea. Voimme luoda toisillemme valoa ja toivoa olemalla läsnä ja osoittamalla ymmärrystä. Kun pimeys ympäröi, pienetkin valon pisarat näkyvät selvästi. Pieni lyhty polulla voi olla juuri oikeanlainen valo sitä tarvitsevalle. Voimme olla toisillemme lyhtyjä tiellä, kuunnellen ja rinnalla kulkien. Liian valmiit vastaukset voivat terävällä kirkkaudellaan sokaista kanssakulkijan.
Adventin aika kynttilän liekkeineen viestii Jumalan rakkauden valosta. Adventin keskeisin sanoma on, että Jumala ei ole kaukana meistä. Ensimmäisenä adventtina laulettu Hoosianna on hepreankielinen huudahdus, joka tarkoittaa; Auta, pelasta. Valo saapuu sinne, missä on kaipausta. Valo saapuu, ja ennen kaikkea, se saapuu lempeästi.
Niina Karhu, diakonissa
Kuvat: Unsplash.com/AiNhan, Unsplash.com/bbccreative, Markku Huhta
Olen kuullut sanottavan, että kaupunkilainen pukeutuu keskimäärin kymmenen minuutin ulkoilua varten. Kotoa pysäkille, pysäkistä julkisiin ja julkisista kouluun, töihin tai vaikka kauppakeskukseen. Mutta miten pukeutua kun 10 minuuttia kuvaakin paremmin päivittäistä sisällä kuin ulkona vietettyä aikaa?
En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan, laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa, mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa, olen etsimässä valon pisaroita. Kilpeläisen laulun sanat kaikuvat mielessäni kävellessäni bussipysäkin ohi marraskuisessa, pimenevässä illassa. Vallitsevaan kaamosaikaan tuo lisänsä päällä oleva koronan toinen aalto. Sairastuneita tulee joka päivä lisää, samoin altistuneita. Valoa tähän synkkään vuodenaikaan ja tilanteeseen tuo kuitenkin se, että koronaa jäljitetään tehokkaasti. Sairastuneet tavoitetaan ja heidän altistunut lähipiirinsä kartoitetaan. Yhteiskuntamme taistelee järjestelmällisesti näkymätöntä vihollista vastaan. Huoli on silti yhä läsnä ja korona koettelee monia yrityksiä sekä yksittäisiä ihmisiä. Joudumme edelleen elämään muuttunutta arkea ja kulkemaan varovaisemmin väkijoukoissa.
Unsplash.com/MichaelFenton
Elämän nälkä ei kuitenkaan ole kadonnut. Uusia unelmia rakennetaan ja niitä kohti kurottaudutaan. Kuten Kilpeläinen laulaa, minäkin kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa. Marraskuisen hämärän keskellä kaipaan elämän kaikkia sävyjä ja ojentaudun niitä kohti. Sillä huolimatta kaikesta meitä kohdanneesta ikävästä, elämän syli on yhä avoin. Keskellä kaamosta etsin valon pisaroita. Niitä toivon säikeitä, jotka muistuttavat minua siitä, että pimeimmänkin ajanjakson sisällä kajastelee valo, raskaiden askelien rinnalla kulkee höyhenen keveys. Elämä on jatkuvaa valon ja varjojen tasapainottelua, vastakohtien keinuntaa vaakakupissa. Elämässä yhdistyvät samanaikaisesti toivo ja pelko, tuska ja rakkaus, kaipaus ja perille pääsemisen ilo. Samalla kun syleilen, pelkään menettäväni. Kun menetän, toivon jälleen saavuttavani. Kun elämä rikkoo jotain itselle hyvin tärkeää, kerään sirpaleet ja luon niistä jotakin uutta, joka voi myöhemmin osoittautua jopa merkityksellisemmäksi. Kun olen elämäni loppusuoralla ja kaipaan lopullista lepoa, kuten vanha mummo Kilpeläisen laulussa, minun voi silti olla vaikea luopua. Irrottautua elämästä, jota olen joskus rakastanut niin, että sattuu.
Unsplash.com/FrankMcKenna
Tyttö istuu lätäkössä hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla suurta maailmaa. Älä tule paha kakku, älä tule, vaan anna meille valon pisaroita. Kukaan ei tiedä, milloin vitsaus nimeltä korona päättyy. Voimme vain toivoa, että maailmamme saisi pian viruksen hallintaan. Kaiken epätietoisuuden keskellä tunnen itseni pieneksi tytöksi hiekkalaatikolla. Miten rakentaisin tämän kaiken epävarmuuden keskellä kestävää toivoa? Tutkija Jari Kylmän mukaan toivo on ihmisen perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka auttaa ihmistä suuntaamaan katseensa eteenpäin. Toivo antaa ihmiselle vahvan luottamuksen tunteen siitä, että hän selviää kohtaamistaan koettelemuksista. Jari Kylmä korostaa, että toivo on aina läsnä ihmisen elämässä, vaikka hän ei vaikeuksien keskellä sitä huomaisikaan. Kylmä tavoittaa jotain mihin voin samastua. Toivo on minussa, vaikka itsestäni ei juuri sillä hetkellä tuntuisi siltä. Ajattelen, että toivon luominen on sisäinen prosessi, jonka pituus on meillä itse kullakin erilainen. Psykoterapeutti Maaret Kallio korostaa, että toivoon liittyy hyvin voimakkaasti se, ettei kielletä realiteetteja, harrasteta yltiöpositiivista ajattelua tai etsitä pakonomaisesti asioista hyviä puolia. Toivoa voi Kallion mukaan ruokkia viisaasti. Tämä ajatus lohduttaa ainakin itseäni silloin, jos valon pisaroiden etsiminen tuntuu kovin työläältä. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla toiveikas. Voin itse luoda oman tapani ruokkia sisäistä elämääni ja kasvattaa hiljaisuudessa toivon kukkia.
Unsplash.com/GianD
Valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita. Valon pisaroita, kun toivo häviää, meille putoaa valonpisaroita. Kävelyllä ollessani huomasin joukon suunnistajia, jotka olivat löytäneet iltarasteille kotikulmilleni. Otsalamppuvalot vilahtelivat pimeässä illassa. Kulman takaa eteeni käännähti valo. Ohitseni juoksi tummia hahmoja, joiden lamput heittivät kullanruskeiden vaahteranlehtien sekaan kirkkaita valonkajastuksia. Kaiken sen marraskuisen hämäryyden keskellä suunnistajat lamppuineen valaisivat ohikiitävän hetken kanssakulkijoidensa askeleita. Pimeyden keskelle putosi valonpisaroita. En voi olla ajattelematta, kuinka me ihmiset voimme luoda toisillemme valoisamman reitin kulkea. Meissä jokaisessa on valon pisaroita, jotka tulevat esiin aidossa ja läsnä olevassa kuuntelemisessa. Psykoterapeutti Kallio toteaa viisaasti, että jo se, että ihminen tulee kuulluksi, edistää toivon tunnetta. Harvoin kukaan kaipaa valmiita ratkaisuja. Alleviivaan nämä Kallion ajatukset. Jokaiselle toivon kajastus on omanlaisensa kokemus.
Unsplash.com/JacksonDavid
Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan, Kai se ilmestyy, kun hiotaan ja seinät maalataan, niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa kadonneita valon pisaroita. Todellinen valo on rakkauden valoa. Kun katson ensin itseäni lempein ja rakastavin silmin, voin osoittaa myös toiselle armollisuutta. Rakkauden valo on lahja, jonka arvon ymmärtämisessä ihmisellä menee joskus koko elämä. Kirjailija ja terapeutti Tommy Hellstenin mukaan rakkaus on mysteeri, joka tulee vain sinne missä on tilaa, minne se on tervetullut. Hellstenin mukaan rakkauden voi vastaanottaa vain tässä hetkessä läsnä oleva, haavoittuva, itsessään pieni ihminen.
Unsplash.com/JonathanBorba
Joskus rakkaus vaatii sen, että oman sisäisen talon seiniä tulee hioa ja maalata uuteen uskoon. Rakkaus voi joskus tukahtua omaan riittämättömyyden tunteeseen tai liialliseen itsensä korostamiseen. Kuten Hellsten toteaa, rakkaus alkaa kukoistaa ihmisen ymmärtäessä oman haavoittuvaisuutensa. Rakkaus voi valaista siellä, missä ihminen kietoutuu armollisuuteen ja oikeanlaisen nöyryyteen. Olen joutunut myöntämään, että rakkauden valonpisarat ovat olleet vaikeimmin löydettävissä. Aivan kuin toivo, rakkaus ei ole koskaan kadonnut, mutta se on ollut kätkeytynyt. Hellsten uskoo, että ilman rakkautta ihminen voi olla olemassa ja selviää hengissä, mutta ilman rakkautta ihminen ei voi elää. Hellsten korostaa, että tarvitsemme rakkautta oman heikkoutemme ja keskeneräisyytemme hyväksymiseen. Tämän oivaltaminen on ollut itselleni tärkeä löytö, vaikka sitä ennen elämäni talon seiniä on pitänyt moneen kertaan hioa. Rakkauden säikeet kietoutuvat elämämme varrella muotoutuviin, erilaisiin elämänhistoriamme kerrostumiin. Elämän polku ei aina kulje suorinta reittiä, varsinkaan rakkaudessa. Kiemuraisetkin käytävät kätkevät sisälleen toivoa. Rakkaus ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan, kuten Kilpeläinen sanoittaa.
Unsplash.com/Dyu-Ha
Rakkaus saa meidät toimimaan, sillä sen sisällä kasvaa vahva toivon hedelmä. Toivon käynnistämä toimiminen voi psykoterapeutti Maaret Kallion mukaan olla toisten auttaminen tai oman mielen rauhoittamisen keinojen etsiminen. Joskus toivo voi ohjata etsimään apua toisilta. Kallio painottaa, että silloin kun oma toivo tuntuu liian heikolta kannattelemaan, on tärkeää hakea tukea toisista ihmisistä. Yhdessä voimme luoda toivoa. Helsingin seurakunnilla on alkanut Ilman sinua –kampanja, joka haluaa korostaa, että ilman sinua ei ole naapuriyhteisöä. Kampanjassa todetaan, että auttaminen ja yhteisö luovat toivoa, joka auttaa arjen synkissäkin hetkissä.
Itseäni suurissa suruissani on lohduttanut ajatus siitä, että Jumalan kädessä ja tiedossa on kaikki. Hän tietää ja tuntee tekemisemme ja elämämme ensi hetkestä alkaen, suojaa meitä matkallamme edestä ja takaa sekä on läsnä viimeisessä hetkessämme. Uskon, että Jumala on määrännyt elinpäivämme kuten psalmissa 139 sanotaan.
