”Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.”
Tämä Eeva-Liisa Mannerin runo ”Kirkkaat aamut kohoavat” nousee mieleeni aina keväisin, kun pyöräilen töihin. Hämmästyn vuosi toisensa jälkeen, miten hento ja vaaleanvihreä kevät on jälleen salaa saapunut ja sulattanut talven vallan. Maa on niin kaunis.
Hermannin diakoniatalolla on mahdollisuus päästä tekemään pienimuotoisia puu- ja maalaustöitä vapaaehtoistoiminnan kautta. Verstaalla valmistuvat tuotteet eivät päädy myyntiin. Verstas on avoinna kesällä ma, ke ja to klo 9.30-13.00
Jokunen kuukausi sitten lopetin päihde- ja mielenterveysammattitutkinnon harjoittelun osan Hermannin diakoniatalolla. Harjoittelun jälkeen olen nyt suorittamassa toista harjoittelua mielenterveyskuntoutujien parissa ja käynyt muutamassa työhaastattelussa kirkon virkaan ja Seinäjoella piispaa tapaamassa. Harjoittelujakso Hermannissa kulkee kuitenkin jatkuvasti mukana, minne sitten menenkin – niin paljon elämästä ja kirkon työstä se minulle opetti.
Surukonferenssiin Tampereelle 11.-12.4. kokoontui 400 osallistujaa. Vertaisyhdistysten, Mielenterveysseuran, kirkon, hoitotahojen ja tänä vuonna myös Poliisiammattikorkeakoulun edustajia. Yksi työpajoista oli Istuuko surulintu olkapäälläsi, jossa päihteisiin läheisensä menettäneiden suru sai tulla näkyväksi.
Pari vuotta sitten tein havainnon. Joistain tutuista ihmisistä oli tullut suorittajia. Suorittamisesta on puhuttu jo jonkin aikaa. On kuitenkin pysäyttävää huomata tuttujen ihmisten olevan näitä suorittajia. Asenne on muuttunut. Enää ei riitä lenkkeily, vaan puolimaraton on päästävä parempaan aikaan kuin vuosi sitten. Töissä tai koulussa ei riitä, että osaa asiansa, pitää olla innovatiivinen. Kotiruoka pitää maistua samalta kuin ravintolassa ja jokainen loma on oltava uusi ja ihmeellinen elämys.
