Joulu tulee!

En tunnustaudu niin sanotuksi ”jouluhöseltäjäksi”, vaikka siitä huolimatta yleensä näin reilu viikko ennen joulua olen jo joitain jouluvalmisteluja tehnytkin ja joulun viettoa miettinyt. Tänä vuonna juuri ennen joulua meillä vietetään meillä isoa perhejuhlaa, josta kenties kirjoitan jonain päivänä oman blogin, joten ei siitä tässä enempää. Tämän juhlan valmistelut ovat jättäneet oman jouluvalmistelumme toiselle sijalle. Kuitenkaan se ei itse joulua syrjäytä. Sitä ei mikään voi tehdä. Erästä uudempaa joululaulua lainaten: Jatka lukemista ”Joulu tulee!”

Joulukorttiaskartelua Hermannissa

Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tutustuminen Hermannin diakoniatalon toimintaan oli voimaannuttava kokemus opiskelijoille ja Hermannin väelle. Ohjasimme  korttien askartelua, joista sitten otettiin kuvia kännyköillä ja kuvat lähetettiin läheisille. Tarjoilimme samalla glögiä ja pipareita, sekä talon puolesta teetä ja täytettyjä leipiä.

Jatka lukemista ”Joulukorttiaskartelua Hermannissa”

Meidän turvaksemme lähetetyt

“Apua, auttakaa! Kuuleeko kukaan?”

Olen juuri herännyt syvästä unesta siihen, että joku koputtaa napakasti makuuhuoneeni ikkunaan. Kello on noin neljä aamuyöllä ja on pimeä marraskuinen yö. Kuulen juuri ja juuri vaimeasti pienen pojan hätääntyneen äänen, mutten saa selvää, mistä päin avunhuudot kantautuvat, vaikka miten höristän korviani. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä ja erilaiset kauhuskenaariot mahdollisista tapahtumista vilistävät mielessäni.

Menen kylpyhuoneeseen, jossa pojan ääni kuuluu onneksi putkia pitkin hieman paremmin. Tovin toisillemme huudeltuamme saan selville, että pieni poika on jäänyt äitinsä kanssa lukkojen taakse vanhaan kylpyhuoneeseen kaksi kerrosta omaa asuntoani ylempänä. He ovat olleet siellä toista tuntia, eikä heillä ole puhelinta. Soitan huoltoyhtiöön ja varttia myöhemmin kuulen onnekseni, kuinka huoltomies kolistelee rappukäytävässä. Apu on saapunut paikalle.

Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten. Tähänkään päivään mennessä en ole keksinyt kolmannessa kerroksessa olevan asuntoni ikkunaan koputtaneelle taholle muuta selitystä, kuin että asialla oli pojan suojelusenkeli. Pelkkä vaimea avunhuuto ei olisi voinut herättää minua sikeästä unestani. Enkeli tuli varmistamaan, että joku todella kuulee.

Muistan, kuinka harvinaisen harras olo minulla oli, kun menin takaisin nukkumaan. Enkeli oli tuonut minullekin rauhan sydämeen. Myöhemmin huomasin sattumalta, että tuolloin elettiin kirkkovuodessa valvomisen sunnuntain jälkeistä viikkoa – kuten nytkin, tämän kirjoituksen ilmestyessä. Hengelliseen valvomiseen ja Kristuksen paluun odotukseen kytkeytyvä sanoma kehottaa meitä aistien terävöittämiseen myös muulle kuin maalliselle elämällemme. Emme ole tässä maailmassa pysyvästi, mutta täällä ollessamme Jumala saattaa meitä ainutlaatuisella tavalla; suojelusenkeliensä läsnäololla. Heihin voimme tukeutua, kun itse väsymme.

Tämän kuluneen syksyn kestäneen diakoniatyön harjoitteluni aikana olen saanut useammalta taholta lempinimen ”enkeli”. Se on minulle suuri kunnianosoitus. Vaikka vertaus lienee liioiteltu, on ajatus silti kaunis. Olen selvästi ollut siellä, missä kaivataan kuulijaa.

Nyt on aika vetäytyä taustalle, suojelusenkelin tavoin teitä kaikkia ajatuksissani siunaten.

Kiittäen jokaisesta kohtaamisesta,

Petrina ”Peppi” Laine

sosionomi-diakoni -opiskelija

Takkatulen lämpöä ja tolkun hommaa

Pimeä marraskuun ilta. Sataa vettä. Olisi mukava kääriytyä vilttiin takkatulen lämpöön. Susanna menee kuitenkin eteiseen, pakkaa laukkuunsa laulukirjan, pukeutuu lämpimästi, ottaa sateenvarjonsa ja lähtee. Kilometrin kävelyn jälkeen hän saapuu palvelutalon muistisairaiden ryhmäkotiin, missä odottelee jo muutama tuttu. Pianisti tapailee nuotteja. Iltavuoron työntekijät saattelevat asukkaita paikalle, yksi asettelee jalkoja paremmin pyörätuoliin, yksi kohentaa shaalia laihoilla harteilla, yksi sipaisee kiharan pois elämänryppyiseltä poskelta.

Jatka lukemista ”Takkatulen lämpöä ja tolkun hommaa”