Katuretriitti : Haavoittuvaisuuden ja tuntemattomuuden hyväksyminen

Katuretriitti on amerikkalaisen zen-opettaja/kansalaisaktivisti Bernie Glassmanin 1990-luvun alussa New Yorkissa aloittama henkisen harjoituksen muoto. Glassmanin mukaan buddhalaisen harjoituksen ytimessä on herääminen kokemaan elämän ykseys, kokonaisuus ja yhteenkietoutuneisuus. Glassman on kehittänyt tämän kokemuksen saavuttamiseksi joukon uudenlaisia harjoituksia, joista eri kaupungeissa tapahtuvat Katuretriitit, kansanmurhien tapahtumapaikoilla tapahtuvien retriittien ohella, ovat kaikkein merkittävimpiä. Katuretriitin osallistujat elävät kaupungin kaduilla neljä päivää ilman vakinaista suojaa, rahaa, matkapuhelinta ja luottokorttia.

Kun Belgialainen zen-opettajani Frank De Waele pyysi minua viime huhtikuussa organisoimaan Katuretriitin Helsinkiin olin varma, että ketään ei tulisi, kerjääminen olisi mahdotonta, eikä missään olisi paikkaa missä syödä tai nukkua. Juuri tämän vuoksi opettajani Frank halusi että järjestäisin sen. Buddhalaisen ajattelun mukaan todellinen myötätunto nousee pelon kohtaamisesta ja sen voittamisesta.

Katuretriitti oli erittäin konkreettinen sukellus kohti tuntematonta. Kuvittelen usein tietäväni yhtä sun toista monenlaisista asioista, Katuretriitti opetti, että en oikeasti tiedä juuri mitään yhtään mistään, varsinkaan siitä, millainen kotikaupunkini asunnottomien, paperittomien, alkoholistien, narkomaanien tilanne ihan oikeasti on ja miten heistä pidetään huolta.

Jatka lukemista ”Katuretriitti : Haavoittuvaisuuden ja tuntemattomuuden hyväksyminen”

Kun on tarve puhua, on tärkeää, että joku kuuntelee

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sanotaan, että ihmistä ei voi tuntea, ellei hän saa omin sanoin kertoa, kuka on, mistä on tulossa, minne on menossa, mitä kantaa mukanaan.

Tunteaksemme toisemme on tärkeää, että on joku, joka kuuntelee. Kuunteleminen on yksinkertaista mutta vaikeaa lähimmäisyyttä. Kuuntelemalla toista tulee usein myös paremmin tietoiseksi itsestään.

Jatka lukemista ”Kun on tarve puhua, on tärkeää, että joku kuuntelee”

Tee päivän hyvä työ ja tuo munakennot kierrätykseen Hermanniin!

Hurstin Avun elintarvikejakeluihin saadaan kananmunia yleensä isoissa levyissä. Ihmisten on vaikea kuljettaa niitä esim. muovipusseissa. Rikkimenemisen vaara on suuri. Munakennoihin pakattuna ihmisten olisi helpompi viedä kananmunat ehjänä perille saakka.

Älä siis heitä tyhjiä munakennoja suotta roskiin, vaan tuo ne kierrätykseen Hermannin diakoniatalolle talon aukioloaikoina. Täältä toimitamme kennot sitten isommassa nipussa esim. Hurstin Apuun, jossa niille on tarpeellista käyttöä.

Tee päivän hyvä työ ja tuo munakennot Hermanniin. Keräys jatkuu toistaiseksi.

”Keräyspäällikkö”

Outi

vapaaehtoistoimija Hermannin diakoniatalo

IMG_02111

 

LAULUNTEKIJÄN LUNNAAT

Istuskelin työtuolissani eräänä kevättalvisena päivänä ja näppäilin kitaraa. Soittelin ihan muina miehinä, yrittämättä tehdä laulua. Kas joskus kun yrittää tehdä laulua, laulu katoaa. Se ei halua tulla napatuksi kiinni, kirjoitetuksi ylös ja tulla ihmisten kuultavaksi. Laulut ovat melkoisia veijareita.

Siinä soitellessani muina miehinä, mieleeni nousi kaksi sanaa: Tammikuun kolmas. Jahas, kuulosti hyvältä biisin nimeltä. Mitä Tammikuun kolmas minulle merkitsi? En oikein tiedä. Ei kenenkään tutun syntymäpäivä, nimipäivä tai jokin muu sellainen. Mitä kyseisenä päivänä historian saatossa on tapahtunut? Ei mitään käryä. Entä millainen voisi olla Tammikuun kolmas? Ainakin kylmä, lunta ja pakkasta. Niinpä niin, isoisä kertoi, että ennen vanhaan talvisin oli todella kylmä, varsinkin sotavuosina.

Ja niin biisi sai ideansa. Tarina isoisästäni, sodan käyneestä maanviljelijästä. Mitä haluaisin hänestä kertoa? Sen että kun pikkupoikana kinusin isältäni kitaraa, tämä ei millään muotoa suostunut. Pappa nousi siltä istumalta linja-autoon (maalla ei ole busseja vaan linja-autoja) ja meni Mikkeliin ja osti pojalle kitaran. Tai se, kun tulin mopoikään ja kyselin isältä mopoa. Vastaus oli ehdoton ei. Ja voitte arvata mitä pappa teki. Se oli hieno punainen mopo.

”Tammikuun kolmas ja pakkasta yöllä. Ikkunaan jälki jää hengityksen. Lähtee töihin, taas kerran niin. Vetää saappaat jalkaansa” Siinä se oli, ensimmäinen säkeistö. Mihin halusin laulua viedä, mikä oli laulun idea? Olisiko se vain historiallinen kertomus isoisästäni vai jotain syvällisempää? Pappa huokaili monesti työnteon lomassa että ”Luoja armahtakoon”. Se oli papan lyhyt rukous kesken päivää. Huokaus Luojan puoleen.

Pappa opetti minulle erään varsin tärkeän asian. Kun elämästämme riisutaan kaikki se mihin me luotamme, talo, tavarat, raha, ystävät, mitä meille jää jäljelle? Vain ja ainoastaan Jumalan armo. Luottamus siihen, että Kristuksen sovitustyö Golgatan ristillä on kertakaikkinen ja riittävä sovitus meille tässä ajassa ja tulevassa. Sen sovitustyön kautta meillä on pääsy Herran lepoon, taivasten valtakuntaan, kun aikamme tässä maailmassa kerran päättyy.

”Ei yksin seiso, ei ainutkaan, ilman Luojan tukea”

Laulu on Tammikuun kolmas, albumilta Pasi M, Tammikuun kolmas

Pasi Marttinen

Kirjoittaja on Sininauhasäätiön pastori ja muusikko

http://www.mikseri.net/artists/pasim.126954.PHP

 

 

 

Miksi

Katson pullakirkon seiniä ja näen omia kuvia maalauksia isoja ja pieniä – ja mietin miksi maalaan.

Olen vuosia tehnyt työtä toimittajana ja myös taitelijana ja palo on aina ollut sama – tarve näyttää ja kuvata todellisuutta.

Joskus riemastun tekemisestä ja värit valtaavat maailmani, mutta aika usein palaan siihen karuun todellisuuteen, jonka näen mustavalkoisiin kuviin ihmisistä.

IMG_1

Onko oikein, että jonkun on istuttava kadulla kerjäämässä rahaa ruokaan . Onko oikein , että ihmiset piiloutuvat kun odottavat lupaa olla maassamme ja kun sitä lupaa ei tule nousee hätä ja paniikki.

Jatka lukemista ”Miksi”