Viime vuonna asunnottomuus kasvoi Suomessa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Helsinkiläisenä diakonina mietin: muutettiinko Helsinkiin työn vai asunnon perässä?  Edelleen muuttoliike suuntaa kohti etelää ja pääkaupunkia jättäen erityisesti Itä -ja Pohjois-Suomen kaupungit vanhusvoittoisiksi. Helsingissä on elokuussa ylitetty 700 000 asukkaan raja- uutinen ilahdutti ja mietitytti samalla kertaa. Asunnottomuus kasvaa valitettavasti edelleen ja tilastot kertovat, että noin tuhat helsinkiläistä on vailla asuntoa. Asunnoton voi olla nuori aikuinen tai eläkkeellä oleva ikäihminen. Asunnottomuus voi pahimmillaan koskettaa myös lapsiperhettä, vaikka juuri tilastot kertovat, ettei kaupungistamme löydy niitä yhden yhtä! Kun puhumme kodittomuudesta, mieleen tulee helposti ihminen, jolla ei ole asuntoa. Kodittomuus on kuitenkin paljon muutakin kuin neljä seinää ja osoite. Koditon voi olla ihminen, jolla on asunto mutta ei paikkaa, jossa tuntisi olevansa turvassa, hyväksytty ja tervetullut. Siksi kysymys siitä, voiko koditon löytää kodin kirkosta, on paljon syvempi kuin kysymys siitä, voiko kirkko tarjota kerran vuodessa yösijan.

Kuulun kirkkoon

Helsingissä kirkkoon kuuluu noin 44 % asukkaista. Luku voi tuntua meistä ”kauan eläneistä” pieneltä, mutta se tarkoittaa kuitenkin sitä, että meitä on evankelis- luterilaisessa kirkossa yli 300 000 jäsentä. Kirkkoon liittyminenkin on lähtenyt nousuun. Erityisesti ”milleniaalit” eli 2000-luvulla syntyneet, joita kaupungissamme asuu valtaosa, haluavat liittyä ja kuulua kirkkoon. Kesällä diakoniapäivystyksessä kohtasin ”milleniaalin”, joka kertoi, ettei voisi kuvitella elämää ilman luottamausta Jumalaan ja kirkkoon.

”Kirkko on parhaimmillaan paikka, jossa ihmisen ei tarvitse ensin todistaa omaa arvoaan. Sen ovesta pitäisi voida astua sisään sellaisena kuin on – väsyneenä, rikkinäisenä, epävarmana tai yksinäisenä. Kirkon sanoma on, että jokainen ihminen on arvokas eikä kenenkään ihmisarvo riipu rahasta, asunnosta, työpaikasta tai elämäntilanteesta.” Tämän lauseen sanoi minulle henkilö, joka on asettunut seurakuntaneuvoston ehdokkaaksi tuleviin seurakuntavaaleihin. Toivon sydämestäni, että hänen kaltaisensa alueen asukkaat äänestetään tulevalle nelivuotiskaudelle päättämään seurakuntien toiminnasta, taloudesta ja henkilöstöön liittyvistä kysymyksistä.

Saanko kuulua joukkoonne?

Jos kirkko puhuu lähimmäisenrakkaudesta, mutta ”koditon ihminen” ja nyt tarkoitan laajasti sanalla -koditon ihminen- kokee seurakunnassa olevansa häiriöksi, jokin on pielessä. Jos kirkon ovet ovat avoinna vain niille, jotka osaavat käyttäytyä oikealla tavalla, pukeutua oikein tai elää yhteiskunnan odotusten mukaisesti, ovien avoimuus jää pelkäksi symboliksi. Kotoisa olotila syntyy kohtaamisesta. Se syntyy siitä, että joku huomaa, kuuntelee ja muistaa. Joskus kodin tunne voi alkaa hyvin pienestä: kahvikupista, tervehdyksestä, turvallisesta tilasta tai siitä, että joku kysyy aidosti, kuinka sinulla menee.

Kirkko ei tietenkään voi ratkaista yksin asunnottomuutta maassamme. Tarvitaan asuntoja, sosiaalipalveluja, terveydenhuoltoa, taloudellista tukea ja ennen kaikkea yhteiskunnallista tahtoa. Mutta kirkko voi tehdä jotakin, mitä palvelujärjestelmä ei aina pysty tekemään: tarjota yhteisön ja kokemuksen siitä, että olen tervetullut tänne. Jos kirkko pystyy vastaamaan siihen rehellisesti: ”Saat, olet tervetullut.” Sinä, joka mietit: äänestänkö 15.11. (ennakkoäänestys 3 – 7.11.) tulevissa seurakuntavaaleissa, niin tee se sen vuoksi, että kirkko pysyisi ovet avoimena kotina erilaisille ihmisille!

Heidi Metsälä

diakoni, työnohjaaja Kannelmäen seurakunta

blogi on julkaistu aikaisemmin Voit sä jeesaa-blogissa 26.8.2026