Jalkauduimme Paavalinkirkon Varustamolta lähialueiden puistoihin ja kaduille kesäperjantaiden aikana yksitoista kertaa. Jalkautumassa oli diakoniatyöntekijöitä, yksi vapaaehtoinen ja välillä suntio, toimistosihteeri tai asukasohjaaja. Kuljimme kahvi- ja mehusäiliöt selissä ja pullakori käsivarrella keikkuen. 

Monissa vakipaikoissa osattiin ensimmäisten käyntien jälkeen jo odottaa ”Ghost Busters -joukkoja”, jollaiseksi meidät kahvi- ja mehurepun hopeisen värin sekä niiden ulkonevan kaatoletkun takia nimettiin. Kesän aikana kohtaamisia kertyi 382 henkilön kanssa. Yleisin keskustelunavauskysymys oli ”Hei, otatko kahvia, mehua tai pullaa?”, ja lähes kaikilla kerroilla vastaus oli ”No kiitos, mielelläni”. 

Kohdatut ihmiset kyselivät kirkon toiminnasta ja muistelivat missä kirkoissa olivat itse käyneet, päässeet ripille, olleet jonkun häissä tai hautajaisissa, tai he kiittelivät kirkon tekemää hyvää työtä. Moni halusi jakaa omasta elämästään ja tilanteestaan pieniä palasia kahvin lomassa. Kohtaamisissa tulivat usein esille asunnottomuus, sosiaaliturvaetuuksien haasteet ja rahapula sekä erilaiset terveyden haasteet ja päihteiden käyttö. 

Työntekijänä hätkähdyttävintä oli nähdä jonkun etsivän suonta huumeneulalleen julkisella paikalla, muista paikallaolijoista välittämättä. Ihoon piirtyneistä jäljistä päätellen kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta eikä ehkä viimeinenkään. 

Tästä huolimatta edessäni oli ihminen, joka pyysi kauniisti kahviinsa maitoa ja sokeria ja ilahtui saamastaan korvapuustista. Lääkäri, kirjailija ja päihderiippuvuuden ja traumojen asiantuntija Gabor Maté onkin todennut osuvasti: ”Kysymys ei ole miksi addiktio, vaan miksi kipu.” 

Olipa addiktio eli riippuvuus mikä tahansa, se on vain yksi osa ihmistä. Päihderiippuvuus muuttaa Matén mukaan aivokemiaa, joka edesauttaa riippuvuuden jatkumista. Ja ihan joka ikinen meistä kantaa erilaisia elämänkipuja kehossaan, jotkut ihollaan, jotkut pintaa syvemmällä. Se miten me niitä lääkitsemme ja hoidamme, riippuu ihmisestä. 

Myös se, miten me kohtaamme toisen ihmisen omien kipujemme läpi, riippuu ihmisestä. Näkemäni huumeidenkäyttäjä oli ystävällinen ja kohtelias, vaikka olikin juuri pakenemassa omaa kipuaan. 

Entä sinä? Kuinka usein sinä kykenet kivun kynnyksellä olemaan kohtelias, ystävällinen tai myötätuntoinen sitä ihmistä kohtaan, joka edessäsi seisoo? 

Kesäkatujen lämpö on vaihtumassa syksyn sateisiin ja viileisiin tuuliin. Kohtaamisten muisto lämmittää ja pohdituttaa vielä monia kuukausia. Ja se on hyvä. Pieni itsereflektio siellä sun täällä ei ole pahitteeksi.

Johanna Lehmusmies

Paavalinkirkon Varustamon diakoni