Vielä viikko ennen leiriä olin epäilevällä mielellä. Elämäntilanteeni oli ollut vaikea. Fiilis oli surkea: Riitänkö minä, olenko huonoa seuraa, entä jos en jaksa osallistua toimintaan, mitä tapahtuu, jos jään sängyn pohjalle? Minkälainen minun pitää olla jos ja kun osallistun leirin aktiviteetteihin?

Ystäväni, joka ehdotti minulle leiriä, oli kovin huolissaan, pääsenkö osallistumaan leirille. Ihmettelin, miksi tämä oli niin suuri asia. Hän oli ollut aiemminkin seurakunnan diakonian järjestämällä leirillä ja varmasti aavisti, mitä voi olla tulossa. Onneksi pääsin kuin pääsinkin osallistumaan leirille, sillä horisontissa siinsi yllättäviä kohtaamisia ja kokemuksia.

Lähtöaamuna nautimme Hermannin diakoniatalossa jumalanpalveluksesta ja pullasta ja kahvista. Minua jännitti. Tarkkailin ja mittailin toisia ihmisiä. Aloin rentoutua, asiat jotenkin lutviutuivat luonnostaan. Bussimatka Kotorantaan Kiljavalle sujui letkeästi ystävän kanssa rupatellen.

Saavuttuamme perille tuli aikamoinen säätö huoneiden jaon ja avainten kanssa. Se huvitti minua. Oltiin kuin eskarilaiset ensimmäisellä retkellä. Meille tehtiin selväksi, mihin paikkoihin ei ole menemistä yksin ja että aina pitää ilmoittaa seurakunnan työntekijälle jos lähtee yksin vaikka rantaan kävelylle. Illalla menimme saunomaan kaikki miehet yhdessä ja naiset toiseen saunaan kaikki yhdessä. Saunassa me naiset saimme hoitaa jalkojamme, käsiämme ja kasvojamme erilaisilla voiteilla ja saimme vielä lahjaksi laadukkaat käsivoiteet.

Tämä huolenpito alkoi tuntua hyvältä. Minuthan otettiin täällä tosissaan. Koin, että minä ja kokemukseni tulivat kuulluiksi juuri sillä hetkellä.

Päivät kuluivat niin nopeasti. Kunpa niistä voisi saada edes joitain takaisin ja elää uudelleen ne hetket. Ruoka. Ulkoilu. Lepo. Rauha. Sielunhoito. Ihanaa ravintoa keholle ja hengelle. Aivan mahtavia ihmisiä. Upeita kohtaamisia.

Kas kummaa, me kaikki 18 leiriläistä osallistuimme kiitettävästi järjestettyyn toimintaan. Kaikkea sai tehdä juuri sen verran kun omaan tahtiin jaksoi. Itselleni päällimmäisenä nousee nyt mieleen potkukelkkailu jäällä kirkkaassa auringon paisteessa.

Onnen kenkien tekeminen hevosen kengistä. Kirjeen kirjoittaminen ystävälle. Tsemppilauseet. Rauhoittavat iltahartaudet. Kun pappi Heli tuli pitämään jumalanpalveluksen, nautimme ehtoollisen. Pappimme Heli soitti lehmänkelloja kynällä ja hän soitti myös äänimaljaa. Se, miten me kaikki yhdyimme hartauteen. Tämä kaikki oli erityislaatuista ja koin sen pyhänä. Uskon, että me kaikki koimme pyhää henkeä.

Uskomattomia kohtaamisia. Lauloimme karaokea ja saimme aivan hervottomia hepuleita. Tiesin ihmisestä vain hänen etunimensä, mutta aina kun katsoimme toisiimme, räjähdimme järjettömään nauruun. Se nauru oli niin hersyvää, että se tarttui diakoniatyöntekijöihin ja opiskelijoihinkin. Välillämme vallitsi sanaton yhteys.

En muista, koska olisin viimeksi nauranut niin paljon.

Minä kelpasin. Minä riitin. Minusta pidettiin huolta. Olin kokonainen, eikä minun tarvinnut hävetä mitään. En ollut yksin. Kukaan meistä ei ollut. Olimme hyvin kirjava porukka: eri ikäisiä ja taustoiltaan hyvin erilaisia miehiä ja naisia, jotka olimme lopulta kaikki yhtä ja samaa. Me koimme samanvertaista kohtelua ja yhteisöllisyyttä.

Olen osallistunut monenlaisiin erilaisiin leireihin sekä työntekijänä että asiakkaana. Tämä leirikokemus on ollut kaikista hauskin ja lohdullisin.

Me teimme sen yhdessä.

”Voit kulkea vapaasti kukkien peittämällä elämän avaralla polulla. Olet vapaa matkustamaan maailmassa, pitäen sydäntäsi soihtuna, joka valaisee tiesi.”

– Kahlil Gibran –

Lämmintä kevättä kaikille toivoo

Susanna