Istuskelin työtuolissani eräänä kevättalvisena päivänä ja näppäilin kitaraa. Soittelin ihan muina miehinä, yrittämättä tehdä laulua. Kas joskus kun yrittää tehdä laulua, laulu katoaa. Se ei halua tulla napatuksi kiinni, kirjoitetuksi ylös ja tulla ihmisten kuultavaksi. Laulut ovat melkoisia veijareita.

Siinä soitellessani muina miehinä, mieleeni nousi kaksi sanaa: Tammikuun kolmas. Jahas, kuulosti hyvältä biisin nimeltä. Mitä Tammikuun kolmas minulle merkitsi? En oikein tiedä. Ei kenenkään tutun syntymäpäivä, nimipäivä tai jokin muu sellainen. Mitä kyseisenä päivänä historian saatossa on tapahtunut? Ei mitään käryä. Entä millainen voisi olla Tammikuun kolmas? Ainakin kylmä, lunta ja pakkasta. Niinpä niin, isoisä kertoi, että ennen vanhaan talvisin oli todella kylmä, varsinkin sotavuosina.

Ja niin biisi sai ideansa. Tarina isoisästäni, sodan käyneestä maanviljelijästä. Mitä haluaisin hänestä kertoa? Sen että kun pikkupoikana kinusin isältäni kitaraa, tämä ei millään muotoa suostunut. Pappa nousi siltä istumalta linja-autoon (maalla ei ole busseja vaan linja-autoja) ja meni Mikkeliin ja osti pojalle kitaran. Tai se, kun tulin mopoikään ja kyselin isältä mopoa. Vastaus oli ehdoton ei. Ja voitte arvata mitä pappa teki. Se oli hieno punainen mopo.

”Tammikuun kolmas ja pakkasta yöllä. Ikkunaan jälki jää hengityksen. Lähtee töihin, taas kerran niin. Vetää saappaat jalkaansa” Siinä se oli, ensimmäinen säkeistö. Mihin halusin laulua viedä, mikä oli laulun idea? Olisiko se vain historiallinen kertomus isoisästäni vai jotain syvällisempää? Pappa huokaili monesti työnteon lomassa että ”Luoja armahtakoon”. Se oli papan lyhyt rukous kesken päivää. Huokaus Luojan puoleen.

Pappa opetti minulle erään varsin tärkeän asian. Kun elämästämme riisutaan kaikki se mihin me luotamme, talo, tavarat, raha, ystävät, mitä meille jää jäljelle? Vain ja ainoastaan Jumalan armo. Luottamus siihen, että Kristuksen sovitustyö Golgatan ristillä on kertakaikkinen ja riittävä sovitus meille tässä ajassa ja tulevassa. Sen sovitustyön kautta meillä on pääsy Herran lepoon, taivasten valtakuntaan, kun aikamme tässä maailmassa kerran päättyy.

”Ei yksin seiso, ei ainutkaan, ilman Luojan tukea”

Laulu on Tammikuun kolmas, albumilta Pasi M, Tammikuun kolmas

Pasi Marttinen

Kirjoittaja on Sininauhasäätiön pastori ja muusikko

http://www.mikseri.net/artists/pasim.126954.PHP

 

 

 

Vaikka viime vuosina Euroopan unioniin jäsenyyteen liittyen on saanut seurata monenlaista keskustelua, on silti selvää, että monella tavalla Euroopan unioni on linnake jonka ulkopuolella olevat ovat hyvin paljon heikommassa tai rajoitetummassa asemassa, kuin he jotka asuvat muurien sisäpuolella. Unionin sisäpuoleltakin löytyy epätasa-arvoa. Eri maat harjoittavat erilaista politiikkaa ja tarjoavat kansalaisilleen eri perustein oikeuksia ja velvollisuuksia. Jatka lukemista ”Liikkuvuus ja eriarvoisuus” →

Katson pullakirkon seiniä ja näen omia kuvia maalauksia isoja ja pieniä – ja mietin miksi maalaan.

Olen vuosia tehnyt työtä toimittajana ja myös taitelijana ja palo on aina ollut sama – tarve näyttää ja kuvata todellisuutta.

Joskus riemastun tekemisestä ja värit valtaavat maailmani, mutta aika usein palaan siihen karuun todellisuuteen, jonka näen mustavalkoisiin kuviin ihmisistä.

Onko oikein, että jonkun on istuttava kadulla kerjäämässä rahaa ruokaan . Onko oikein , että ihmiset piiloutuvat kun odottavat lupaa olla maassamme ja kun sitä lupaa ei tule nousee hätä ja paniikki.

Jatka lukemista ”Miksi” →

Kesällä seurakuntien leirikeskukset ja kesäkodit täyttyvät lapsista ja nuorista. Toki myös vanhemmastakin väestä. Erityisesti kuitenkin pidetään rippikoululeirejä ja varhaisnuorten leirejä. Monelle leiriläiselle seurakunnan leiri poissa kaupungin sykkeestä, usein veden äärellä, on kesän ehdoton kohokohta. Leirillä voi pienikin yöpyjä kokeilla turvallisesti omien siipiensä kantavuutta. Myös aika menee siivillä. Monipuolinen päiväohjelma peleineen, leikkeineen ja kesän riemuineen takaa viihtymisen.

Kesä kirvoittaa minun omassa mielessänikin monenlaisia leirimuistoja. Niin siltä ajalta, jolloin olen ollut nuoriso- ja diakoniatyöntekijänä leirejä vetämässä, kuin siltäkin ajalta, jolloin olin itse aktiivisesti mukana oman kotiseurakunnan nuorten toiminnassa. Muistuupa mieleeni oma rippikoululeirikin elokuulta 1979. Mutta mitä siitä on jäänyt mieleen? Muistan vetäjien ja joidenkin isosten nimet. Mutta muistanko mitään mitä he opettivat? Vaikea kysymys. Kaikkein eniten minun mieleeni tuolta leiriltä jäivät joka ilta klo 22 vietetyt iltahartaudet. Silloin koko leiri kokoontui vanhaan perunakellarista tehtyyn leirikappeliin, joka oli puoliksi maan alla. Jokaisella oli kädessään tuohus ja sitä mukaa kun ketjussa kynttilät syttyivät, tuli kappeliin valoisaa ja kynttilöiden liekit myös lämmittivät tuota hieman kostean tuntuista tilaa. Kappelissa istuttuun aivan vieri vieressä ja paras tuuri kävi silloin kun sai vierustoverikseen jonkun kivan tytön. En noista hartauksista niin ikään muista mitään saarnoja tai puheita mutta sen sijaan muistan sen lämpimän ja levollisen tunnelman, joka niissä vallitsi, kun yhdessä veisasimme ja rukoilimme. Olen aina miettinyt, että missä olen kokenut elämässäni Pyhän hengen läsnäoloa, niin ainakin se on tapahtunut tuolla Kesäkoti Rantamalan perunakellarissa.

Oma kokemukseni rohkaisee uskomaan, että myös tänäkin kesänä monilla leireillä olevat osallistujat pitävät yhteistä hiljentymistä leirikirkossa tai kappelissa yhtenä leirin tärkeimpänä hetkenä. Yhdelle se voi olla paikka ajatella omia ajatuksiaan ja paikka myös viedä niitä Jumalalle. Toinen laulaa mielellään virsiä ja hengellisiä lauluja. Meistä jokainen tarvitsee tällaista hiljentymistä ja pysähtymistä ja vetäytymistä.

Juhannus on aika, jolloin kaupunki hiljenee. Vetäydytään maalle, kaupungin saarille ja rannoille, ylipäätään luonnon äärelle. Miksi näin on? Kuka on keksinyt tai määrännyt, että juhannus kuuluu viettää juuri tietyllä tavalla? Ei varmasti kukaan mutta jotenkin kaipuu luonnon äärelle juuri juhannuksena ja kesällä on meihin sisään rakennettu.

Muistoni rippikoululeiristä vahvistaa kokemuksen tunnemuistista, joka ei ole tietoista tai selitettävää. Jotakin vain kaipaa ja jostakin vain saa selittämätöntä sisältöä ja virvoitusta sielulle. Tässä on myös jotakin kaipuuta pyhään. Pyhääkään en osaa selittää, jokin vain on sitä ja tuntuu siltä. Toivon, että kaikki saamme siitä päästä osalliseksi.

 

Hyvää Juhannusta!

Kimmo Kajos

diakoni

Hermannin diakoniatalossa vietettiin Toivon Päivää 4.6 kuten eri puolilla Helsingin seurakunnissa.

Jatka lukemista ”Hyvää Toivonpäivää sinulle” →