Jo joutui armas kesäaika

Kesällä seurakuntien leirikeskukset ja kesäkodit täyttyvät lapsista ja nuorista. Toki myös vanhemmastakin väestä. Erityisesti kuitenkin pidetään rippikoululeirejä ja varhaisnuorten leirejä. Monelle leiriläiselle seurakunnan leiri poissa kaupungin sykkeestä, usein veden äärellä, on kesän ehdoton kohokohta. Leirillä voi pienikin yöpyjä kokeilla turvallisesti omien siipiensä kantavuutta. Myös aika menee siivillä. Monipuolinen päiväohjelma peleineen, leikkeineen ja kesän riemuineen takaa viihtymisen.

Kesä kirvoittaa minun omassa mielessänikin monenlaisia leirimuistoja. Niin siltä ajalta, jolloin olen ollut nuoriso- ja diakoniatyöntekijänä leirejä vetämässä, kuin siltäkin ajalta, jolloin olin itse aktiivisesti mukana oman kotiseurakunnan nuorten toiminnassa. Muistuupa mieleeni oma rippikoululeirikin elokuulta 1979. Mutta mitä siitä on jäänyt mieleen? Muistan vetäjien ja joidenkin isosten nimet. Mutta muistanko mitään mitä he opettivat? Vaikea kysymys. Kaikkein eniten minun mieleeni tuolta leiriltä jäivät joka ilta klo 22 vietetyt iltahartaudet. Silloin koko leiri kokoontui vanhaan perunakellarista tehtyyn leirikappeliin, joka oli puoliksi maan alla. Jokaisella oli kädessään tuohus ja sitä mukaa kun ketjussa kynttilät syttyivät, tuli kappeliin valoisaa ja kynttilöiden liekit myös lämmittivät tuota hieman kostean tuntuista tilaa. Kappelissa istuttuun aivan vieri vieressä ja paras tuuri kävi silloin kun sai vierustoverikseen jonkun kivan tytön. En noista hartauksista niin ikään muista mitään saarnoja tai puheita mutta sen sijaan muistan sen lämpimän ja levollisen tunnelman, joka niissä vallitsi, kun yhdessä veisasimme ja rukoilimme. Olen aina miettinyt, että missä olen kokenut elämässäni Pyhän hengen läsnäoloa, niin ainakin se on tapahtunut tuolla Kesäkoti Rantamalan perunakellarissa.

Oma kokemukseni rohkaisee uskomaan, että myös tänäkin kesänä monilla leireillä olevat osallistujat pitävät yhteistä hiljentymistä leirikirkossa tai kappelissa yhtenä leirin tärkeimpänä hetkenä. Yhdelle se voi olla paikka ajatella omia ajatuksiaan ja paikka myös viedä niitä Jumalalle. Toinen laulaa mielellään virsiä ja hengellisiä lauluja. Meistä jokainen tarvitsee tällaista hiljentymistä ja pysähtymistä ja vetäytymistä.

Juhannus on aika, jolloin kaupunki hiljenee. Vetäydytään maalle, kaupungin saarille ja rannoille, ylipäätään luonnon äärelle. Miksi näin on? Kuka on keksinyt tai määrännyt, että juhannus kuuluu viettää juuri tietyllä tavalla? Ei varmasti kukaan mutta jotenkin kaipuu luonnon äärelle juuri juhannuksena ja kesällä on meihin sisään rakennettu.

Muistoni rippikoululeiristä vahvistaa kokemuksen tunnemuistista, joka ei ole tietoista tai selitettävää. Jotakin vain kaipaa ja jostakin vain saa selittämätöntä sisältöä ja virvoitusta sielulle. Tässä on myös jotakin kaipuuta pyhään. Pyhääkään en osaa selittää, jokin vain on sitä ja tuntuu siltä. Toivon, että kaikki saamme siitä päästä osalliseksi.

Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.

 

Hyvää Juhannusta!

Kimmo Kajos

diakoni

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s