Etsimässä valon pisaroita. Ajatuksia Tuure Kilpeläisen sanoituksista (osa 2)

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan, laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa, mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa, olen etsimässä valon pisaroita. Kilpeläisen laulun sanat kaikuvat mielessäni kävellessäni bussipysäkin ohi marraskuisessa, pimenevässä illassa. Vallitsevaan kaamosaikaan tuo lisänsä päällä oleva koronan toinen aalto. Sairastuneita tulee joka päivä lisää, samoin altistuneita. Valoa tähän synkkään vuodenaikaan ja tilanteeseen tuo kuitenkin se, että koronaa jäljitetään tehokkaasti. Sairastuneet tavoitetaan ja heidän altistunut lähipiirinsä kartoitetaan. Yhteiskuntamme taistelee järjestelmällisesti näkymätöntä vihollista vastaan. Huoli on silti yhä läsnä ja korona koettelee monia yrityksiä sekä yksittäisiä ihmisiä. Joudumme edelleen elämään muuttunutta arkea ja kulkemaan varovaisemmin väkijoukoissa.

Elämän nälkä ei kuitenkaan ole kadonnut. Uusia unelmia rakennetaan ja niitä kohti kurottaudutaan. Kuten Kilpeläinen laulaa, minäkin kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa. Marraskuisen hämärän keskellä kaipaan elämän kaikkia sävyjä ja ojentaudun niitä kohti. Sillä huolimatta kaikesta meitä kohdanneesta ikävästä, elämän syli on yhä avoin. Keskellä kaamosta etsin valon pisaroita. Niitä toivon säikeitä, jotka muistuttavat minua siitä, että pimeimmänkin ajanjakson sisällä kajastelee valo, raskaiden askelien rinnalla kulkee höyhenen keveys. Elämä on jatkuvaa valon ja varjojen tasapainottelua, vastakohtien keinuntaa vaakakupissa. Elämässä yhdistyvät samanaikaisesti toivo ja pelko, tuska ja rakkaus, kaipaus ja perille pääsemisen ilo. Samalla kun syleilen, pelkään menettäväni. Kun menetän, toivon jälleen saavuttavani. Kun elämä rikkoo jotain itselle hyvin tärkeää, kerään sirpaleet ja luon niistä jotakin uutta, joka voi myöhemmin osoittautua jopa merkityksellisemmäksi. Kun olen elämäni loppusuoralla ja kaipaan lopullista lepoa, kuten vanha mummo Kilpeläisen laulussa, minun voi silti olla vaikea luopua. Irrottautua elämästä, jota olen joskus rakastanut niin, että sattuu.

Tyttö istuu lätäkössä hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla suurta maailmaa. Älä tule paha kakku, älä tule, vaan anna meille valon pisaroita. Kukaan ei tiedä, milloin vitsaus nimeltä korona päättyy. Voimme vain toivoa, että maailmamme saisi pian viruksen hallintaan. Kaiken epätietoisuuden keskellä tunnen itseni pieneksi tytöksi hiekkalaatikolla. Miten rakentaisin tämän kaiken epävarmuuden keskellä kestävää toivoa? Tutkija Jari Kylmän mukaan toivo on ihmisen perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka auttaa ihmistä suuntaamaan katseensa eteenpäin. Toivo antaa ihmiselle vahvan luottamuksen tunteen siitä, että hän selviää kohtaamistaan koettelemuksista. Jari Kylmä korostaa, että toivo on aina läsnä ihmisen elämässä, vaikka hän ei vaikeuksien keskellä sitä huomaisikaan. Kylmä tavoittaa jotain mihin voin samastua. Toivo on minussa, vaikka itsestäni ei juuri sillä hetkellä tuntuisi siltä. Ajattelen, että toivon luominen on sisäinen prosessi, jonka pituus on meillä itse kullakin erilainen. Psykoterapeutti Maaret Kallio korostaa, että toivoon liittyy hyvin voimakkaasti se, ettei kielletä realiteetteja, harrasteta yltiöpositiivista ajattelua tai etsitä pakonomaisesti asioista hyviä puolia. Toivoa voi Kallion mukaan ruokkia viisaasti. Tämä ajatus lohduttaa ainakin itseäni silloin, jos valon pisaroiden etsiminen tuntuu kovin työläältä. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla toiveikas. Voin itse luoda oman tapani ruokkia sisäistä elämääni ja kasvattaa hiljaisuudessa toivon kukkia.

Valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita. Valon pisaroita, kun toivo häviää, meille putoaa valonpisaroita. Kävelyllä ollessani huomasin joukon suunnistajia, jotka olivat löytäneet iltarasteille kotikulmilleni. Otsalamppuvalot vilahtelivat pimeässä illassa. Kulman takaa eteeni käännähti valo. Ohitseni juoksi tummia hahmoja, joiden lamput heittivät kullanruskeiden vaahteranlehtien sekaan kirkkaita valonkajastuksia. Kaiken sen marraskuisen hämäryyden keskellä suunnistajat lamppuineen valaisivat ohikiitävän hetken kanssakulkijoidensa askeleita. Pimeyden keskelle putosi valonpisaroita. En voi olla ajattelematta, kuinka me ihmiset voimme luoda toisillemme valoisamman reitin kulkea. Meissä jokaisessa on valon pisaroita, jotka tulevat esiin aidossa ja läsnä olevassa kuuntelemisessa. Psykoterapeutti Kallio toteaa viisaasti, että jo se, että ihminen tulee kuulluksi, edistää toivon tunnetta. Harvoin kukaan kaipaa valmiita ratkaisuja. Alleviivaan nämä Kallion ajatukset. Jokaiselle toivon kajastus on omanlaisensa kokemus.

Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan, Kai se ilmestyy, kun hiotaan ja seinät maalataan, niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa kadonneita valon pisaroita. Todellinen valo on rakkauden valoa. Kun katson ensin itseäni lempein ja rakastavin silmin, voin osoittaa myös toiselle armollisuutta. Rakkauden valo on lahja, jonka arvon ymmärtämisessä ihmisellä menee joskus koko elämä. Kirjailija ja terapeutti Tommy Hellstenin mukaan rakkaus on mysteeri, joka tulee vain sinne missä on tilaa, minne se on tervetullut. Hellstenin mukaan rakkauden voi vastaanottaa vain tässä hetkessä läsnä oleva, haavoittuva, itsessään pieni ihminen.

Joskus rakkaus vaatii sen, että oman sisäisen talon seiniä tulee hioa ja maalata uuteen uskoon. Rakkaus voi joskus tukahtua omaan riittämättömyyden tunteeseen tai liialliseen itsensä korostamiseen. Kuten Hellsten toteaa, rakkaus alkaa kukoistaa ihmisen ymmärtäessä oman haavoittuvaisuutensa. Rakkaus voi valaista siellä, missä ihminen kietoutuu armollisuuteen ja oikeanlaisen nöyryyteen. Olen joutunut myöntämään, että rakkauden valonpisarat ovat olleet vaikeimmin löydettävissä. Aivan kuin toivo, rakkaus ei ole koskaan kadonnut, mutta se on ollut kätkeytynyt. Hellsten uskoo, että ilman rakkautta ihminen voi olla olemassa ja selviää hengissä, mutta ilman rakkautta ihminen ei voi elää. Hellsten korostaa, että tarvitsemme rakkautta oman heikkoutemme ja keskeneräisyytemme hyväksymiseen. Tämän oivaltaminen on ollut itselleni tärkeä löytö, vaikka sitä ennen elämäni talon seiniä on pitänyt moneen kertaan hioa. Rakkauden säikeet kietoutuvat elämämme varrella muotoutuviin, erilaisiin elämänhistoriamme kerrostumiin. Elämän polku ei aina kulje suorinta reittiä, varsinkaan rakkaudessa. Kiemuraisetkin käytävät kätkevät sisälleen toivoa. Rakkaus ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan, kuten Kilpeläinen sanoittaa.

Rakkaus saa meidät toimimaan, sillä sen sisällä kasvaa vahva toivon hedelmä. Toivon käynnistämä toimiminen voi psykoterapeutti Maaret Kallion mukaan olla toisten auttaminen tai oman mielen rauhoittamisen keinojen etsiminen. Joskus toivo voi ohjata etsimään apua toisilta. Kallio painottaa, että silloin kun oma toivo tuntuu liian heikolta kannattelemaan, on tärkeää hakea tukea toisista ihmisistä. Yhdessä voimme luoda toivoa. Helsingin seurakunnilla on alkanut Ilman sinua –kampanja, joka haluaa korostaa, että ilman sinua ei ole naapuriyhteisöä. Kampanjassa todetaan, että auttaminen ja yhteisö luovat toivoa, joka auttaa arjen synkissäkin hetkissä.

Niina Karhu, diakonissa

Lue lisää Helsingin seurakuntien kampanjasta, joka haluaa luoda valoa ja toivoa pimeään: https://www.helsinginseurakunnat.fi/uutiset/vuosikaantyypimeaakohtimuttasinavalaisethelsingin

https://www.helsinginseurakunnat.fi/uutiset/ilmansinuaeiolevalittamista-autetaantoisiamme

Viikon voimabiisi: Valon pisaroita. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani.

Kaadun kohti valoa. Ajatuksia Tuure Kilpeläisen sanoituksista (osa 1)

Minä pelkään elämää, entä jos sen sauma pettää, laulaa muusikko Tuure Kilpeläinen. Kevään aikana elämän sauma tietyllä tapaa petti, kun tuttu arki karkasi jonnekin ulottumattomiin. Elämän arvaamattomuuteen liittyvää pelkoa joutui prosessoimaan toisella tapaa kuin koskaan aiemmin.

Jatka lukemista ”Kaadun kohti valoa. Ajatuksia Tuure Kilpeläisen sanoituksista (osa 1)”

Kiitos sinulle, Metsä

 

Katri Saarelainen
kuva: Katri Saarelainen

Mikä on sinun turvakätkösi? Paikka, jonne vetäydyt rauhoittumaan hetkeksi. Paikka, jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään. Minun turvakätköni on metsä. ”Metsä ei vaadi, metsä ei arvioi, metsä on lepo, Jumala on lepo. Metsä on kohtu, jossa syntyy elämämme mieli. Metsässä Pyhä Jumala on läsnä, pienimmässäkin puun lehdessä. Metsä tyynnyttää ahdistuneen mielen ja antaa levon uupuneelle. Metsä on hiljaisuuden syli, parantava armon kohtu, lohduttava läheisyys.” Näin kuvailee Pauliina Kainulainen, teologian tohtori, joka on tutkinut ihmisen ja luonnon välistä suhdetta ja luontosuhteen merkitystä teologisesta näkökulmasta.

Jatka lukemista ”Kiitos sinulle, Metsä”

Niin kaunis, hauras ja hento

20181125_093205

Katselen talven alussa ottamaani valokuvaa kuuran peittämästä kasvillisuudesta. Kukinnon piirteet ja värit kuultavat valkean kuuran läpi. Aistin hiljaisuuden, joka on läsnä, kun luonto on pysähtynyt kylmän kauden äärelle. Samalla tunnen vahvasti elämän läsnäolon. Kuuran alla kasvaa ja kehittyy jotakin, jota en näillä silmilläni näe. Luomakunta valmistautuu uuteen kasvuun ja kauneuteen hiljaisuudessa ja katseilta piilossa. Talven kylmyys ja pimeät päivät vain jähmettivät ulkoisen kuoren, eivät vieneet juuristosta sen elinvoimaa. Kasvi on vahva, mutta jäätyneen kuorensa vuoksi hyvin herkkä katkeamaan. Katselen jotakin, joka on niin kaunis, hauras ja hento.

Jatka lukemista ”Niin kaunis, hauras ja hento”