Minä pelkään elämää, entä jos sen sauma pettää, laulaa muusikko Tuure Kilpeläinen. Kevään aikana elämän sauma tietyllä tapaa petti, kun tuttu arki karkasi jonnekin ulottumattomiin. Elämän arvaamattomuuteen liittyvää pelkoa joutui prosessoimaan toisella tapaa kuin koskaan aiemmin.

Vaikeinta oli luottaa, että tilanne palaa normaaliksi. Toisaalta oli usko siihen, että tästä kyllä selvitään. Nyt kuljemme jo vapautuneemmin ja keveimmin askelin kesän valossa ja lämmössä. Avautuvista ovista huolimatta elämme edelleen turvavälien yhteiskunnassa. Pelko ei ole vielä kokonaan kadonnut. Mieli voi olla silti vapaa, vaikka pelko onkin taka-alalla läsnä. Turvallisuuden tunnetta luo se, että vaikka tilanne muuttuisikin jälleen huonompaan, olemme siihen paremmin valmistautuneita. Aiempi kokemamme on osoittanut, että voimme kurkottaa yli pelon muurin yhdessä. Filosofi Esa Saarinen on todennut, että keskeinen asia, jonka kulunut kevät on muuttanut, on meidän havaintomme itsestämme kansakuntana, joka pärjää muuttuvissa tilanteissa.

Pelko pois, menen päin sen seiniä ja halkeamista valo paljastuu. Elämä on arvaamaton, sitä ei koskaan tiedä mitä saa. Joskus elämä antaa sen, mitä ihminen kaipaa, toisinaan heittää kohti toiveiden toista laitaa. Pelko siitä, ettei huominen täytä lupauksia, tekee haaveista tavoiteltavia. Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää. Rohkeus on elämistä pelon keskellä. Rohkeus on epätietoisuuden sietämistä ja kurottautumista kohti sitä, mitä emme vielä näe. Pelko ei ole voittamaton, sillä kärsivällisesti työstäen sen pintaan murtuu halkeamia, joista kajastaa valo.

Mieli.fi –sivustolla todetaan, että niin omassa menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa voi olla pelkoa herättäviä asioita. Menneisyydessä koetut pelot voivat ulottua nykyisyyteen asti tai muuntua uudenlaiseen muotoon. Mieleeni on muistunut menneinä vuosina esitetyn, näyttelijä Ritva Sorvalin monologiesitys, Älä elämää pelkää. Esityksen teema ja sisältö oli puhutteleva. Monologi pohjautui Kaarlo Sarkian samannimiseen runoon, jossa todetaan:

Kuin lintu lennä,

älä viipyen menneen rauniolla

nykyhetkeä häädä.

Suo jääneen jäädä,

suo olleen haudassa olla,

tulevaa koe vastaan mennä.

Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:

On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:

”Tämä on iäti minun.”

Elon maljasta juovu,

taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.

Minä pelkään rakkautta, suostua sen syleilyyn. Kilpeläinen laulaa parisuhderakkaudesta, mutta yhtä tärkeää, jollei tärkeämpää, on uskaltaa rakastaa ensin itseään. Myötätuntoisuus itseä kohtaan on asia, jota on tärkeä harjoittaa joka päivä. On paljon helpompaa rohkaista toista kuin lausua itselleen lempeitä sanoja. Ratkaisevaa myötätunnon omaksumiselle ovat ne juuret, joista olemme elämän siiville ponnistaneet. Kovin erilaisia valmiuksia olemme itse kukin vastaanottaneet.

Myötätuntoa voi opetella aikuisiälläkin lähtökohdista riippumatta. Kun elämä pelottaa ja ahdistaa, vaatii rohkeutta jäädä itsensä rinnalle seisomaan. Lohduttaa sitä pientä tyttöä tai poikaa, joka sisimmässä yhä asustaa. Vaatii armollisuutta olla myötätuntoinen itselleen silloinkin, kun ei jaksa olla vahva ja suorittaa. Sisäinen voima värisee, se on siellä edelleen. Se kaipaa syleilyä, ei lisää vaatimuksia.

Itsensä rakastamisen taito ei ole itsesäänselvyys. Rakkaus näkee kaiken kivun, jonka haluaisi itseltään piilottaa. Kipuun voi kietoutua myös häpeä. Rakkaus tekee vapaaksi, kun uskaltaa tuoda pelkonsa näkyville. Katso itseäsi tänään myötätunnon silmin ja suostu sen syleilyyn!

Ilman verkkoa ja valjaita, minä kaadun, kaadun kohti valoa. Tunnistan ajoittain voimakkaan tarpeen hallita elämää, uskotella olevansa turvassa. Riittävän vankat aikeet ja suunnitelmat luovat turvallisuuden tunnetta. Elämän eri vaiheissa ihminen rakentelee monenlaisia turvaverkkoja. Kiintyy erilaisiin asioihin, nojautuu toisiin ihmisiin, luottaa omaan fyysiseen ja psyykkiseen voimaan. Uskoo näiden kaikkien kannattelevuuteen. Elämän haasteellisella matkalla tarvitsemmekin erilaisia turvaverkkoja.

Elämän kiehtovuus ja pelottavuus yhdistyvät samaan asiaan, arvaamattomuuteen. Voin laatia suunnitelmia, mutta en voi koskaan olla varma edes huomispäivästä. Elämääni kannattelevat turvaverkot ja valjaat voivat syystä tai toisesta hetkellisesti kadota. Kenen tahansa ovella voi kolkutella yksinäisyys, sisään voi astua heikkous ja keskeneräisyys. Voimme harjoittaa itsessämme sitä, miten otamme nämä kutsumattomat, mutta niin kovin inhimilliset vieraat vastaan.

Teologi ja terapeutti Tommy Hellsten on todennut, että ihmisenä kasvaminen on kipuun suostumista. Kasvu tapahtuu, kun ei vastusta sitä, mitä itselle tapahtuu. Tämä ei tietenkään ole helppoa. Hellsten kuitenkin rohkaisee menemään alueelle, jossa menettää hallinnan. Silloin antaa mahdollisuuden uuden syntymiselle. Kilpeläisen sanat kaadun kohti valoa, merkitsee minulle juuri tätä. Hämmennyksen ja pelon keskellä ihminen voi kurkottaa kohti jotakin, millä ei ole vielä hahmoa, mutta joka on olemukseltaan valoa. Tuo hetki pelon ja toivon rajamailla on jokseenkin pyhä. Ihminen ottaa askeleen kohti valoa. Se on uskon askel.

Tänään haluan olla rohkea ja kuunnella sitä tarinaa sisälläni, joka on läsnä tänään, mitään siihen lisäämättä, mitään väheksymättä. Kuuntelen todellisten tarpeideni ääntä. Irrotan otteen pelon turvavaljaista ja kaadun kohti valoa. Ja kun nyt olen tässä, valossa, en pelkää.

Päivän voimabiisi: Pelko pois / Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani

 

Niina Karhu

diakonissa

erityisdiakonia