Välillemme ilmaantui muutama viikko sitten jotain uutta ja kummallista. Jotakin, jonka kestosta ja pysyvyydestä ei ole varmuutta. Tuo uusi todellisuus loi fyysisen etäisyyden toisiin ihmisiin. Arkeemme astui turvaväli.
Tekijä: Niina Karhu
Diakonissa
Kiitos sinulle, Metsä
Mikä on sinun turvakätkösi? Paikka, jonne vetäydyt rauhoittumaan hetkeksi. Paikka, jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään. Minun turvakätköni on metsä. ”Metsä ei vaadi, metsä ei arvioi, metsä on lepo, Jumala on lepo. Metsä on kohtu, jossa syntyy elämämme mieli. Metsässä Pyhä Jumala on läsnä, pienimmässäkin puun lehdessä. Metsä tyynnyttää ahdistuneen mielen ja antaa levon uupuneelle. Metsä on hiljaisuuden syli, parantava armon kohtu, lohduttava läheisyys.” Näin kuvailee Pauliina Kainulainen, teologian tohtori, joka on tutkinut ihmisen ja luonnon välistä suhdetta ja luontosuhteen merkitystä teologisesta näkökulmasta.
Niin kaunis, hauras ja hento
Katselen talven alussa ottamaani valokuvaa kuuran peittämästä kasvillisuudesta. Kukinnon piirteet ja värit kuultavat valkean kuuran läpi. Aistin hiljaisuuden, joka on läsnä, kun luonto on pysähtynyt kylmän kauden äärelle. Samalla tunnen vahvasti elämän läsnäolon. Kuuran alla kasvaa ja kehittyy jotakin, jota en näillä silmilläni näe. Luomakunta valmistautuu uuteen kasvuun ja kauneuteen hiljaisuudessa ja katseilta piilossa. Talven kylmyys ja pimeät päivät vain jähmettivät ulkoisen kuoren, eivät vieneet juuristosta sen elinvoimaa. Kasvi on vahva, mutta jäätyneen kuorensa vuoksi hyvin herkkä katkeamaan. Katselen jotakin, joka on niin kaunis, hauras ja hento.
Pullakirkon plokikirja 