Katselen talven alussa ottamaani valokuvaa kuuran peittämästä kasvillisuudesta. Kukinnon piirteet ja värit kuultavat valkean kuuran läpi. Aistin hiljaisuuden, joka on läsnä, kun luonto on pysähtynyt kylmän kauden äärelle. Samalla tunnen vahvasti elämän läsnäolon. Kuuran alla kasvaa ja kehittyy jotakin, jota en näillä silmilläni näe. Luomakunta valmistautuu uuteen kasvuun ja kauneuteen hiljaisuudessa ja katseilta piilossa. Talven kylmyys ja pimeät päivät vain jähmettivät ulkoisen kuoren, eivät vieneet juuristosta sen elinvoimaa. Kasvi on vahva, mutta jäätyneen kuorensa vuoksi hyvin herkkä katkeamaan. Katselen jotakin, joka on niin kaunis, hauras ja hento.

Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden elinvoima näyttää elämän eteen tuomien haasteiden edessä jähmettyneen. Taloudellinen ahdinko, muutokset terveydentilassa, asunnottomuuden uhka, kodittomuus tai rikkoontuneet ihmissuhteet saavat ihmisen lamaantumaan. Monesti moni ongelma kaatuu päälle samanaikaisesti. Joskus yksinäisyys ja erilaiset vaikeudet saavat ihmisen hakemaan lohdutusta päihteistä. Ne tuovat ehkä hetkellisen helpotuksen, mutta samalla ongelmien vyyhti syvenee. Toivottomuus ja näköalattomuus luovat ihmisen ympärille kuuramaisen kerroksen, jonka kylmyys kangistaa olemassa olevat voimavarat ja mahdollisuudet. Silloin ihminen tarvitsee rinnalla kulkijaa, matkakumppania, joka auttaa muistamaan ja löytämään hänessä edelleen läsnä olevan elinvoiman. Kaikkia asioita ei voi välttämättä muuttaa, eikä kaikkiin ongelmiin löydy ratkaisua, mutta ihminen voi löytää voimavaransa uudelleen ja nähdä elämässään merkityksellisiä ja vaalimisen arvoisia asioita. Jokaisessa ihmisessä, vaikeuksien lannistamassakin, on vahvasti läsnä jotakin kaunista, herkkää ja voimallista. Samalla hän on hyvin altis murtumaan taakkansa alla. Yksikin uusi vastoinkäyminen, suuren kuorman päälle asettuessaan, voi romahduttaa.

Kun luokseni tulee elämän kolhima ihminen, yritän auttaa häntä näkemään itsessään sen ainutlaatuisuuden, arvokkuuden ja kauneuden, jolle hän on kenties kadottanut näkökykynsä. Samalla muistan, että Jumala näkee jokaisen ihmisen arvon minua paremmin. Eräässä laulussa sanotaan; ”Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, Hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tuollaisna rakastan sua.”  Miten lohduttavat ja voimaannuttavat sanat! Toivon, että saisin välittää tätä Jumalan rakkaudellista viestiä oikealla tavalla kohtaamilleni ihmisille. Viime sunnuntain pullakirkossa Raamatun tekstissä puhuttiin kylväjästä ja siemenistä, jotka riippuen maaperästään, joko tuottivat satoa tai eivät. Rakkauden sadoksi voidaan lukea se, että toivottomuuteen vajonnut ihminen saa elämästään uuden otteen ja näkee siinä uudenlaisen merkityksen. Tähän työhön meitä kutsutaan, sinua ja minua, kannattelemaan toisiamme elämän matkalla, puhaltamaan Jumalan rakkauden lämmin henkäys kylmyyden kangistaman lähimmäisemme ylle. Sillä ihmiselämä on niin kaunis, hauras ja hento.

Niina Karhu

diakonissa

erityisdiakonia