Kirkon tilastoinnissa on kohta ”elämän käännekohta”. En tiedä, mitä kaikkea tilaston suunnitelleet ovat ajatelleet sen pitävän sisällään. Sen tiedän, että 86-vuotiaan rakkaan äitini elämässä tapahtui elämän käännekohta helmikuun alussa, kun hän muutti senioritaloon. Äiti totesi, että kerran vielä on aloitettava alusta ja pari päivää uudessa kodissa oltuaan hän sanoi, että ihan hyvä koti tämä on. Toivon itselleni tuollaista asennetta ja luottamusta elämäni loppuun asti. Äiti on säilyttänyt vaikeuksista huolimatta myönteisen suhtautumisen elämään. Usko on kannatellut häntä läpi elämän mutta yhä enemmän myös kaikki se apu, mitä hän on erityisesti lähellä asuvalta veljeltäni saanut. Äidin paras ohjaa kaikkea avun hakemista, hänen puolestaan pidetään ääntä.

Omassa työssäni kohtaan vanhoja ihmisiä, jotka ovat elämän juoksussa jääneet ihan omilleen. Ei ole ketään, joka tulisi apuun ja puolustamaan ihmisarvoa ja vanhenevan ihmisen oikeuksia ihmisarvoiseen elämään. Näitä kohtaamisia on kollegoilla ympäri Suomen. Erityisdiakoniassa voi tulla vastaan vanha ihminen, jolta on asunto mennyt ja hän päätyy kirkon lattialle nukkumaan. Se on ainoa päihteetön hätämajoitusvaihtoehto Helsingissä. Siinä on hänen paikkansa ainakin siihen asti, kunnes saadaan tilannetta selvitetyksi. Siinä voi mennä viikkoja ja se aika on pystyttävä laskeutumaan kirkon lattialla olevalle patjalle ja noustava aamulla sieltä mittaamaan kaupungin katuja ja oleilemaan päiväkeskuksissa.

Vanhenevat ikäluokat ovat tottuneet käyttämään alkoholia eri tavoin kuin aiemmat sukupolvet, vaikka kaikissa on alkoholismia ja alkoholin haitallista käyttöä ollut. Päihde voi sekoittaa talouden ja vuokra saattaa jäädä maksamatta. Jos ei ole ketään kenen kanssa asiaa yhdessä selvittää eikä edes tiedä kenen puoleen kääntyä, niin häätö on edessä. Muistisairaus, psyykkinen huonokuntoisuus tai puolison kuolema voi samoin sotkea vuokran maksun ja siitäkin syystä häädön saaneita olemme diakoniatalossa kohdanneet.

Henkisesti ja taloudellisesti raskautettu ihminen ei jaksa sitä rumbaa, mitä avun hakeminen on. Tiedon hakeminen ja puhelimessa ”roikkuminen” kysyy ensinnäkin sitä puhelinta ja voimassa olevaa liittymää, silmälaseja että näkee näpytellä numerot, sitkeyttä ja tervettä kättä pidellä luuria puolesta tunnista tuntiinkin. Nettiasiointiin ei kaikilla todellakaan ole mahdollisuutta ja taitoa.

Useimmiten käy hyvin. Kun työntekijänä olen soittanut tunnin kierroksen kahdelle sosiaalityöntekijälle, seniori-infoon, KELA:n viranomaisnumeroon ja taas sosiaalityöntekijälle, niin löytyy joku, joka ottaa kokonaisvastuun ihmisen asiasta. Parhaimmillaan jatkossa löytyy sosiaalityöntekijä, jonka kanssa ihmisellä syntyy luottamuksellinen suhde ja yhdessä voidaan toiveikkaasti katsoa tulevaan. Häädön ja lattialla nukkumisen jälkeen yli 70-vuotias saa nimensä uuden kodin oveen kuten äitinikin sai.

Diakoniatalossa on Toivon laulukirjat. Tuli mieleeni, että mikä on tuonnimisen kirjan ensimmäinen laulu. Se on ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Sillä menemme kukin eteenpäin ja toivon, että myös vanhalla ihmisellä on toivoa tulevasta loppuun asti, vaikka kultainen nuoruus ei unholaan jääkään. Ja tarvittaessa joku, joka kannattelee toivoa.

Virpi Liirus-Mäkelä

diakoniatyöntekijä, työnohjaaja