Näin lauloi Vipe Pullakirkon klubi-illassa. Vipe lauloi, ja hiljaa kyyneleet vierivät kasvoilleni. Mietin missä on se kaikki mitä minä rakastan? Kappaleen soidessa katseeni kulki kohti altttaritaulua – punasaävyistä mosaiikkiteosta jossa Kristus on ristillä ryöväreiden keskellä. Tiesin: kaikki mitä rakastan on tässä. Hänen rakkautensa riittää, se on oikeasti kaikki mitä haluan rakastaa, mille haluan elämäni omistaa. En osaa niin tehdä – kompastelen, ja kaadun kerta toisensa jälkeen – mutta haluan. Haluan oppia rakastamaan Jeesusta. Samalla ajattelin kaikkia ihmisiä siinä illassa ympärilläni. Sitä lämmintä ja hyväksyvää ilmapiiriä. Sitä kodin ja perheen tuntua. “Kaikki mitä rakastan on tässä.” Seurakunta – sinä, minä, me kaikki yhdessä koolla siinä. 

Olen aina etsinyt kotia, kuulumista jonnekin. Erilaiset yhteisöelämisen muodot ovat kiehtoneet minua, ja joskus olen sellaiseen kuulunutkin. Uskon että myös Hermannin Varustamolla on mahdollista kokea turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta, että Hermannilla vastaanotetaan tulija sellaisena kuin hän on. Se ilmapiiri mikä teillä on, on kallisarvoista tässä kylmässä ja kovassa maailmassa. Arvostan teitä jotka sydämellisellä läsnäolollanne ja ammatillisuudellanne tämän ilmapiirin sinne luotte. 

Kiitos että sain olla harjoittelussa luonanne. Olen vielä matkalla monessakin mielessä – niin ihmisenä, kuin diakonian opiskelijana ja kristittynä. Olen silti kokenut että keskeneräisenäkin saa kanssanne matkaa tehdä – kiitos siitä! Monia hauskoja ja mieleenpainuvia hetkiä sain kokea, ja vakavienkin asioiden lomaan mahtui aina hyvää, hersyvää huumoria. Monet teistä olette jakaneet kanssani kokemuksianne ja elämänviisauttanne evääkseni vielä edessä olevalle matkalleni. Kiitos. 

Vapaaehtoisena minua näkee jatkossakin aina ajoittain – Pullakirkon kahvituksissa siis taas tavataan! 

Lämpimin terveisin;  

Maarit