Murrosikäisen mietteitä lähdön kynnyksellä

Kun kaikesta alkaa olla kymmeniä vuosia, niin ymmärtää, että on tullut aika lähteä. Haikeus – se tunne – kun jotain on jätettävä taakse, jotta uutta voi tulla tilalle. Haikeus on ollut osa minua viime keväästä lähtien, kun tein päätökseni eläkkeelle jäämisestä. Itseni tuntien tiedän, että tarvitsen pitkät hyvästit. Tarvitsen kasvurauhan tässäkin murrosiässä.

Toiseksi viimeiseen toimittamaani Pullakirkkoon saapui yllättäen Antti-pappi. Näitä aikoja syksystä 32 vuotta sitten suoritin diakoniaopintojeni erityisharjoittelua Katajanokan tutkintavankilassa ja Antti oli ohjaajani. Kirkkokahveilla kertasimme muistoja vuodelta 1987, miten kumpikin oli kokenut sen vaiheen elämässä, mitä sen jälkeen ja missä nyt olemme. Tämä kohtaaminen oli Isä Jumalan suurta huomaavaisuutta meitä kohtaan.

Seurakuntaharjoitteluni suoritin Kannelmäen seurakunnassa, missä myös aloitin työt Malminkartanon alueella opintojen loppuvaiheessa keväällä 1988. Saman vuoden syksynä sain vihkimykseni. Muistan suurella kiitollisuudella ensimmäisten vuosieni esimiestä rovasti Pentti Simojokea. Sain erinomaisen kokemuksen hyvästä esimiehestä ja viisaasta kristitystä.
Malminkartano oli uusi, kasvava lähiö monenlaisine kysymyksineen. Jossain vaiheessa alueella asui jo noin 7000 asukasta ja yksi diakoniatyöntekijä yritti parhaansa mukaan vastata uuden lähiön haasteisiin. Verkostotyössä oli voimaa.

Diakonissa ruusu suussa

Koulutus ei antanut valmiuksia siihen, mitä 90-luvun alussa alkanut lama toi tullessaan. Kullakin ajalla näyttää olevan omat suuret kysymyksensä ja lisäkoulutus ja -tuki sekä työnohjaus oman työn kehittämisen tukena on tarpeen. Muistan, kuinka vastaanotolle suorastaan tulvi mm. työttömäksi joutuneita, konkurssin kokeneita, ylivelkaantuneita, kahden asunnon loukkuun jääneitä. Hätä oli suuri ja vastaanottoajat ylittyivät, ajanvarausta ei ollut. Onneksemme Kannelmäen alueella asui Takuusäätiön silloinen toiminnanjohtaja Leena Veikkola. Hän kävi kädestä pitäen ohjaamassa miten toimia ja minne ohjata avaamattomien laskupinojen ja perintätoimiston kirjeiden kanssa apua hakevia seurakunnan alueella asuvia.

Työ ja perheen kasvattaminen kulkivat limittäin ja kiitollisena voin tässäkin asiassa muistaa rovasti Simojokea. Parhaimmillaan me kaikki kolme diakoniatyöntekijää olimme raskaana yhtaikaa eikä esimies sitä kokenut ongelmaksi. Kannelmäen lisäksi olen työskennellyt Hakavuoressa, joka nykyisin on osa Haagan seurakuntaa. Rovastikunnallinen yhteistyö oli toimivaa ja monet hauskat muistot on mm. leireiltä ja invakerho- ja retkipäivistä. Myös yhteistyö esim. kaupungin vanhuspalveluiden kanssa toimi ja päiväkeskuksessa järjestimme yhdessä toimintaa.

Vuosituhannen taitteessa muutin perheineni yli kahdeksi vuodeksi Pekingiin, missä sain toimia kirkon ulkosuomalaistyössä. Suomeen paluun jälkeen tuli tutuksi Munkkiniemen ja Munkkivuoren seurakunnat, joiden yhdistyminen oli tuolloin vireillä. Kiitollisuudella muistan Munkan työkavereita kärsivällisyydestä, kun paluumuuttajana heille ihmettelin kaikenlaista täällä tutussa kotimaassa.

Kiinalainen risti

Välillä katselin elämää kirkon ulkopuolella itsenäisenä ammatinharjoittajana, aina kuitenkin myös diakonissana. Vuonna 2013 palasin kirkon diakoniatyöhön erityisdiakoniaan. Voi kai sanoa, että palasin ”juurilleni”. Harjoittelusta Katajanokan vankilassa oli kulunut 26 vuotta! Hermannissa päihde- ja vankilatyö ovat olleet osa työtäni. Olen kokenut olevani juuri siellä, missä pitääkin. Erityisdiakonian toiminta on ollut jatkuvassa muutoksessa sitten vuoden 2013. Onko muutostarpeisiin vastaaminen ollut riittävää ja oikeansuuntaisia, sitä on arvioitava jatkuvasti. Asuttamistoiminta on järjestäytynyt ammatilliseksi, tavoitteelliseksi asuttamistyöksi. Tiimi koostuu diakonian ja asuttamistyön asiantuntijoista, jotka ovat lisäksi tehtäväänsä oikein sopivia. Edellä mainittu koituu asunnon saaneiden parhaaksi.

Suuri ja nopeita toimia vaatinut muutos tuli Hermannin diakoniataloon turvapaikan hakijoiden vyöryessä Suomeen. Kansainvälisyys astui ovesta sisään. Työntekijät osoittivat ketteryytensä ja muuntautumiskykynsä. Kekseliäisyys on ollut suurta, kun on kommunikoitu eri kielisten, erilaisista kulttuureista tulevien kanssa. Yleensä on johonkin ymmärrykseen päästy ja välillä naurettu hyväntahtoisesti yhdessä, kun ei ymmärretä toisiamme.

Uudet tulijat, entiset kävijät, suuri joukko vapaaehtoisia ja me työntekijät olemme kasvaneet yhteisöksi. Elämä se ei aina ole silkkiä meilläkään mutta särmiä hiomme toinen toisiltamme.
Opiskelijat ovat talomme rikkaus. Heidän mukanaan on tullut uudenlaista osaamista ja näkökulmaa työntekijöille ja joskus kaivattua kielitaitoa sekä monia muita taitoja yhteisömme parhaaksi.

Osa erityisdiakonian toimintaa on ollut hätämajoitus puolet talossa oloajastani. Se on paljon. Ensin oli vain ajatus yösijasta ”ristin suojassa”, josta tuli projekti, johon kuului hätämajoitus ja muu auttamistyö traumatisoituneiden, turvaa hakevien ihmisten kanssa. Hätämajoitus on tuonut näkyväksi myös monenlaiset helsinkiläisten/suomalaisten asunnottomuuden syyt ja asunnon tarpeen.

Uskomattoman monessa olen saanut olla mukana ja tunnen suurta kiitollisuutta. Hieman myös hämmästelen sitä, kun kuulen työnantajan puolelta puhetta ilmiöiden tunnistamisesta, ketteryyden ja helsinkiläisten tarpeisiin vastaamisen tarpeellisuudesta. Kun katson työhistoriaani, niin työ on aina ollut muuntautumista kunkin hetken tarpeisiin. Siihen hätään vastaamista, mihin sillä hetkellä kukaan muu ei ole vastannut. Kasvava uusi lähiö ongelmineen, kotikäynnit vanhusten luo ja yksin asuvien yhteen saattaminen ryhmätoiminnassa, velkaantuneet ja itsetuhoisetkin ihmiset, turvapaikanhakijat ja paperittomat, pääkaupunkiseudun vaikeasta asuntotilanteesta kärsimään joutuvat.
Viime vuosiin asti erityisesti mutta vieläkin kirkon sisällä diakoniatyön arvostus on jäänyt usein sanojen tasolle. Ulkopuoliset mainitsevat kirkon auttamistyön merkitykselliseksi, jopa syyksi kuulua kirkkoon. Lähimmäisen auttaminen on jokaisen tehtävä ja silti ammatillisella diakoniatyöllä on paikkansa.

Arvostan omaa ja kollegoiden monipuolista osaamista sekä hyviä vuorovaikutustaitoja vaativaa työtä. Jotta oman työn tekemisestä olisi hyötyä hänelle, joka luoksemme tulee, on oleellista kuulla tulijaa. Tärkeä osa työtämme on vaikuttamistyö ja mm. siihen tarvitsemme työpariksi kokemusasiantuntijoita, jotka ovat oman elämäntilanteensa parhaita asiantuntijoita.

Diakoniatyöntekijän luo tulevan ongelmat ovat usein monimutkaisempia kuin aiemmin ja niukentuneet avunlähteet pirstaleina yhteiskunnassa. Digipalvelut jättävät monet vähävaraiset ja digitaidottomat palvelujen ulottumattomiin. Diakoniatyöntekijä auttaa kuuntelemalla, hahmottaa ihmisen kanssa yhdessä palvelujen kirjoa, neuvoo ja ohjaa sekä kannattelee toivoa, silloin kun ihmisen oma toivo on hiipunut.
Yksi syy paluuseen kirkon töihin oli se, kun kuulin erään työttömän kertovan tuskastuneena miten hän joutui kulkemaan luukulta toiselle eikä sittenkään saanut sitä apua mitä tarvitsi ja lisäsi, että onneksi oli diakoniatyöntekijä. Ajattelin siinä hetkessä suurella ylpeydellä kollegojani. Diakoniatyöntekijöillä on näihin aikoihin asti ollut mahdollisuus antaa ihmisille aikaa, kuunnella ja olla juoksuttamatta paikasta toiseen. Kuulluksi tuleminen, konkreettisen avun saaminen ja kannatelluksi tulemisen kokemus eivät ole trendikkäitä asioita mutta ne ovat sitä, mitä ihmiset odottavat, jos heiltä kysytään. Jokainen meistä muistaa sellaisen avun, jonka on saanut silloin, kun on ollut eniten avun tarpeessa.

Miten ihmiset tulevat jatkossa kohdatuiksi? Kirkon työssä on projekteja menossa ja tulossa. Täältä ikuisuuteen ei ole hyvä eikä toimiva ajattelu- ja toimintatapa. Ihmisten hätää ja elämän käännekohtia kohdatessamme on kuitenkin hyvä pysähtyä ajattelemaan mitä lupaamme, ettemme tule toimineeksi epäeettisesti. Ettemme tule luvanneeksi sellaista, mihin emme pystykään vastaamaan tai aloitamme jotain, minkä lopettaminen aiheuttaa vahinkoa paitsi avun tarvitsijoille myös kirkolle toimijana.

Onneksi ainakin toistaiseksi kirkon töihin haluaa uusia diakoniatyöntekijöitä. Yhdelle heistä, juuri vihkimyksen saaneelle, sain lahjoittaa diakonissan pukuni. Kristityn tulisi vähetä ja Kristuksen kasvaa mutta minulle kävi kyllä niin, että kasvoin niin paljon, ettei puku enää mahdu päälle. Jotain koen kuitenkin oppineeni diakonissan tauluni Raamatun jakeesta: ”Rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta. 1 Joh 4:7”

Adventin aika lähestyy. Sunnuntai toisensa jälkeen valo laajenee ja tulee jouluaatto Hermannin diakoniatalossa. Haikeus – tänä aattona vielä aattoaamun puurolla, kuuntelemassa jouluevankeliumin tässä joukossa. Vuoden kuluttua jouluna kynttilöiden loisteessa tuikkivat pienen lapsen – ensimmäisen lapsenlapsemme silmät.

Virpi Liirus-Mäkelä

erityisdiakonian diakonissa

Yksi kommentti artikkeliin ”Murrosikäisen mietteitä lähdön kynnyksellä

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s