Syksy on yliarvostettu vuodenaika. Jo vapun tienoilla näkyy merkkejä siitä, että kahden kuukauden kuluttua päivät ovat selvästi lyhyempiä kuin juhannuksena. Juuri, kun ihminen ehtii tottua valoisiin iltoihin ja kuulaisiin öihin, tulee syksy ja pilaa kaiken. Pimeys läsähtää päälle ja varmistaa läksytyksen vielä saavillisella sadevettä. Niskaan. Mikähän siinä muka on niin hillittömän hienoa, kysyn vaan. Eivätkä kynttilänvalossa fiilistely ja hyggeily auta yhtään. Kaiken maailman hämärähyssyttely on samaa kuin antaisi tekohengitystä kuivalla maalla sätkivälle ahvenelle. Sitä paitsi eivät ne kynttilät edes syty, kun sade kasteli tulitikut.

Ja entä nuo syksyisen luonnon värit? Pah! Omalta sohvalta käsin on paljon mukavampaa katsella värejä. Telkkarista. Siinä saa säätää kontrastia ja valoisuutta niin tappiin, ettei vastaavaa ruskaa ole vielä keksittykään. Eikä keksitä. Ja välillä voi katsella formuloita. Voiko jossakin mätänevässä metsässä katsella formuloita? Kysynpä vaan. Minun nähdäkseni syksy on jo tässä vaiheessa tappiolla 2-0.

Jaa että sadonkorjuun aika? Halivilivoo! Turhanaikaista vouhotusta ja raatamista kaikki tyynni. Koko kesän pitää kykkiä ryytimaalla perkaamassa palstaa ja kitkemässä rikkaruohoja ja kastelemassa kasvustoa. Siinä menee polvet ja selkä, ja niska jumittuu kohti koillista. Ja minkä tähden? Että saa syksyllä huomata mullan ph-arvon olleen aivan väärän. Hihku siinä sitten riemusta, kun keräät muutaman nahistuneen porkkanan ja pari kappaa perunoita, jotka nekin ovat väärää lajiketta. Rosamunda soveltuisi paljon paremmin uuniperunaksi. Paljon helpompaa ja nopeampaa on kipaista lähikaupan pakastealtaasta valmiiksi pilkottuja vihanneksia, juureksia ja muuta ihanan terveellistä alkutuotetta. Tai siis olisi. Pakastepitsan minä sieltä haen. Pepperoni.

teksti & kuvat:

Markku Huhta