Vankilassa vanki ei laske niinkään vuosia. Sen sijaan tietyt ajankohdat vuodesta nousevat enemmän esille kuin toiset. Se, kuinka monta joulua on vietetty vankilassa erossa perheestä ja läheisistä, on tarkkana lukuna mielessä. Samoin on kesien kanssa ja varmastikin samasta syystä.

Hermannin diakoniatalon työntekijänä olen jo vuosikaudet vieraillut säännöllisesti vankiloissa. Tutuimmaksi vankilaksi on muodostunut Vantaan vankila mutta sen lisäksi vierailuja olen tehnyt lähes puoleen suomen vankiloista. Viime kevät tarjosi minulle mahdollisuuden toimia kokopäiväisenä työntekijänä Jokelan vankilassa vankilapapin viransijaisena.

Jokelan vankila on 84-paikkainen suljettu laitos. Suljetun osaston lisäksi Jokelassa on 40-paikkainen avovankilaosasto muurin ulkopuolella. Avovankilaosastolta on mahdollista käydä vankilan ulkopuolella opiskelemassa tai siviilityössä. Vankilaan sijoitetaan pääasiassa tutkintavankeja, mutta osa vangeista on myös rangaistusvankeja ja sakon muuntorangaistusta suorittavia vankeja Etelä-Suomen läänistä. Jokelan vankila sijaitsee Tuusulan kunnassa, pääradan varrella sijaitsevan Jokelan keskustassa.

Tutkintavankeus tarkoittaa sitä, että silloin ollaan vankeuden kaaren alussa ja varsin epätietoisia vielä siitä, kuinka monta ”suvea” on edessä. Prosessi etenee pääpiirteittäin näin. Rikoksen, josta joutuu kiinniotetuksi, tapahduttua poliisi vie epäillyn poliisivankilaan, josta hänet siirretään syytteen noston jälkeen tutkintavankilaan. Tutkintavankeudessa odotetaan käräjäoikeuden käsittelyä ja päätöstä. Varsin usein sen jälkeen joko syyttäjä tai puolustus valittavat tuomiosta, jolloin tutkintavankeus jatkuu hovioikeuden käsittelyn ja päätöksen odottamisella. Lainvoimaisen tuomion astuttua voimaan vankeusmatka jatkuu varsinaisena tuomion suorittamisena yleensä ensin suljetussa laitoksessa ja sitten avovankilassa. Vankeuden loppuvaiheessa kuusi kuukautta ennen tuomion loppumista on mahdollisuus päästä valvottuun koevapauteen, johon sisältyy työtoimintaa tai kuntoutusta. Hermannin diakoniatalo on tarjonnut koevapauden työtoimintaa vuosien varrella lukuisille henkilöille.

Vankilapapin keskeisin työtehtävä on turvata uskonnonvapauden toteutuminen vankilassa. Tämä pääpiirteittäin tarkoittaa arkityössä hengellisten tilaisuuksien toteuttamista ja organisointia, hengellisen ja uskonnollisen kirjallisuuden välittämistä vangeille, mahdollisuuksien mukaan oman uskontokunnan edustajien tapaamisen mahdollistamista sekä vankien parissa tehtävää kohtaamis- ja sielunhoitotyötä. Keskustelun ja kuuntelun tarve korostuu erityisesti pitkään eristyksissä olleiden vankien parissa. Tutkinnan alussa vangilla saattaa olla rajoituksia sen suhteen keihin ihmisiin hän saa siviilissä tai vankilassa olla yhteyksissä, joka tarkoittaa yksinäistä, piinallista ja henkisesti raskasta aikaa.

Vankilassa kaikki toiminnot tapahtuvat ensisijaisesti turvallisuusnäkökulmat huomioon ottaen. Tämä on ymmärrettävää, sillä rikostapaukset ovat entistä laajempia ja ammattimaisempia ja asettavat sen myötä haasteita sekä tutkinnalle, että erilaisen rikollisen toiminnan ehkäisemiselle myös vankilassa. Yksittäisen vangin näkökulmasta tulee alati huomioida myös yksilölliset tarpeet ja taustat. Lähes kaikkien vankien tekojen taustalla on moninaisia syitä ja erilaisia elämänhallintaan liittyviä puutteita, päihde- ja mielenterveysongelmista puhumattakaan, joita pelkkä eristäminen ja rankaisu eivät ratkaise. Mustavalkoisesti ajateltuna vankilassa vartiointihenkilöstö näkee riskejä ja uhkia, kun taas koulutus ja kuntoutus sektorin näkökulmasta, jossa vankilan hengellinen työntekijäkin toimii, pyritään etsimään ja tarjoamaan tukea ja mahdollisuuksia. Yhtälö ei ole helppo, eikä aina törmäyksiltäkään vältytä.

Ihannetilanne olisi, että kenenkään ei tarvitsisi turvaitua sellaisiin tekoihin, jotka vankilaan johtavat. Monen kohdalla näin kuitenkin käy ja toistuvastikin. Rikoskierteen katkaisu on kuitenkin mahdollista ja kaikki tukitoimet ja työ sen eteen on tarpeellista. Usko on pelastanut monen paatuneen rikoksentekijän. Tässä mielessä hengellinen työ vankilassa on ensiarvoisen tärkeää.

Kevään kokemuksesta kiitollisena palasin parahiksi suven kynnyksellä takaisin Hermanniin. Ja koska sijaisuuteni alkoi helmikuusta, niin joulunkin sain olla vapaalla. Kuinka monta suvea jäljellä on silti myös ihmisen peruskysymys. Sitä kun me emme tiedä.

Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. Kädessään hän joka päivä kantaa, tietää kaiken, mitä tarvitsen, päivän kuormat levon hetket antaa, murheen niin kuin ilon seesteisen.

Kimmo Kajos

diakoni