Turvapaikanhakijalapsen edustajana olen pohtinut, mikä lapsen arjessa toistuva tuottaa osattomuutta, heikkoa koulutustasoa nuorena ja syrjäytynyttä aikuisuutta? Hyödynnän pohdinnassa laillisen edustajan tehtävässä kohtaamiani tilanteita, jotka ovat auttaneet ymmärtämään kriisiä mukanaan kantavan lapsen kohtaamia tasa-arvon esteitä. Kiteytän pohdinnan otsikkoon, joka voi koskea laitoksissa kasvavien lapsien osallisuutta ja arvostusta. Blogin aiheena on erityisesti Lähi-idän sodista Suomeen selviytyneen lapsen ja hänen tulevaisuudestaan vastuussa olevien viranomaisten välinen suhde.

Kuva lapselle keskeisestä turvallisesta tulevaisuudesta on äärimmäisen pirstaleinen pitkien turvapaikkahakemusten ja jatkolupien käsittelyaikojen, vaihtuvien sosiaalityöntekijöiden, hoiva-ammattilaisten, lääkäreiden ja asuinpaikkojen takia, joita yhdistää instituutioiden syvässä olevat syrjivät käytänteet ja yleistykset kielestä, uskonnosta ja kulttuureista.  Näistä lapsista moni pelkää koko lapsuutensa täysi-ikäisyyttä, joka voi sisältää todellisen kuolemanvaaran uhkan, karkotuksen.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus on erityinen ihmisoikeusasiakirja, joka syntyi kansakuntien keskinäisen yhteisymmärryksen tuloksena vuonna 1989. Sopimuksessa määritellään lapselle tulevaisuus: oikeus turvaan ja tasa-arvoon, oikeus kasvaa perheessä ja saada opetusta; kehittyä. Kansallisesti sopimus on valtioita sitova ja siitä johdetaan lainsäädäntöä. YK:n kansakunnat, nykyiset ja menneet, ovat ratifioineet Lapsen oikeuksien sopimuksen, poikkeuksena Yhdysvallat. Sopimus täytti 30 vuotta vuonna 2019.

Lasten lääketieteellinen tutkimus seurasi lapsen oikeuksien toteutumista. Asiantuntijat saavuttivat 1990-luvulla ymmärryksen siitä, että kaikki lapset tuntevat kipua, mikä muutti lääketieteellistä hoitoa. Kaksi yleismaailmallista oivallusta yhdessä tunnustivat eri tavoin, että lapsi on erityistä huolenpitoa tarvitseva ihmiskunnan perheenjäsen, jonka etu on aina ensin ja jota on hoidettava hänen yksilöllisen tilanteensa mukaan tässä ja nyt. Siksi on yllättävää, että suomalaisen yhteiskuntamme viranomaisinstituutiot normittavat lapsen etua ensisijaisesti taloudellisesti ja yleistäen. Viranomaiset eivät tunnista päätöstensä vaikutusta lapsen elämään, joka on yksilöllisten tarpeiden, turvan, tasa-arvon, oppivelvollisuuden, hoidon ja hoivan ensisijaisuutta.

Julkisessa keskustelussa on nostettu esiin viranomaisten poikkeavia ymmärryksiä lapsen edusta. Keskustelu koskee erityisesti siirtolaisina Suomeen saapuneiden perheen yhdistämisen vaikeuttamista, lasten ja nuorten laitoksissa kokeman välinpitämättömän ja rankaisevan hoivakulttuurin tukemista, lasten mielenterveyspalveluiden puutetta ja kiireellisten sijoitusten kasvua lastensuojelulaitoksiin. Jokaista keskustelua voi tarkastella lapsen edun ensisijaisuuden näkökulmasta. Se paljastaa, että viranomaisen päätöksentekoketjut eivät ole yhdistyneet yksilölliseen lapsen etuun vaan rakentavat siihen etäisyyttä yleistämällä. Lapsen elämässä se tarkoittaa useiden viranomaisen yksilöllisen tarpeen arvion ohittamista ja viranomaissuojan puutetta, mikä tekee lapsesta haavoittuvan, loukkaa hänen oikeuksiaan ja vaarantaa lapsen tulevaisuuden.

Viranomaisen valvonnan ja päätöksenteon johtavana periaatteena tulisi olla kokonaiskuva lapsen edusta niin arkisissa tilanteissa kuin hallinnossakin, päätöksen reflektointi suhteessa lapseen. Se syntyy, kun lapsen yksilöllinen tilanne on ensisijainen; lapsen arvokkuus huomioidaan hoidon ja hoivan suunnittelussa ja toteutuksessa. Lapsen maailmassa se tarkoittaa varhaisia ja pieniä, ennakoitavissa olevia ja lapsen ymmärrettävissä olevia muutoksia. Viranomaisen tulisi ensin ja yksilöllisesti määritellä lapsen etu. Kysymyksen, ”onko tämä lapsen etu”, on siksi ohitettava kaikissa tilanteissa talouden, valtion ja viranomaisen etäisyyden käytänteiden etu.

Suomessa elää tänään tuhansia lapsia ja nuoria, jotka tulivat sodan jaloista maahan ilman aikuisia. Heidät asutettiin lapsille tarkoitettuihin vastaanottokeskuksiin. Monissa laitoksissa hoito muistutti suljettujen laitosten rankaisevaa hoivakulttuuria, koska lastensuojelun näkökulman lisäksi yhteinen kieli ja myötätunto puuttuivat. Suomeen siirtolaisena sodan tai väkivallan takia turvapaikkaa hakeneen lapsen sosiaalisesta identiteetistä vastaa yhä Maahanmuuttovirasto, jonka turvapaikkatutkinta on kestänyt useilla lapsilla kahdesta kolmeen vuotta. Asiaa valvova viranomainen voi määritellä lapsen hakijana epäilyttäväksi ja vaaralliseksi, Suomen edun vastaiseksi, koska viranomaiskäytänteet, kuten dokumentit henkilöllisyydestä tai iästä puuttuivat.  Lapsille annettu epäilyttävän henkilön leima on pysyvä ja syrjivä myös kotoutumisvaiheessa. Arjessa se tarkoittaa syrjintää lastensuojelussa, terveydenhuollossa, sosiaalipalveluissa ja työvoimaviranomaisissa. Viranomaisen epäilys voi tulla esiin esimerkiksi siten, että viranomainen edellyttää monimutkaisten rajoitteiden täyteistä työvoimaviranomaisasiointia ilman tulkkia, jotta nuori ”voi asiantuntijalle todistaa hallitsevansa kieltä B2-tasoisesti ja käyneensä säännöllisesti koulussa”.

Yksilöllinen lapsi katoaa, jos lapsen tarve määrittyy ja karsiutuu instituutiolähtöisesti, yleisten käytänteiden, kuten työntekijöiden ja talouden raamissa. Hoitovuorokauden hinnan ja toteutuneen hoivan ero merkitsee taloudellista voittoa, joten hoitajia on vähän ja ohjausta arkeen vielä vähemmän. Kuntiin siirtyessään huolenpidon ja turvaamisen tasolla vastaanottokeskusten lapset ja jälkihuollon nuoret eivät aina kuulu edes kotikunnalleen, joten heillä ei myöskään ole yhtäläisiä oikeuksia. ”Säästöt on käytettävä”, sanoo Kela koululaisen toimeentulohakemukseen, kun kotoutumisraha katkeaa hiihtoloman ajaksi. ”Lapselle ei myönnetä jälkihuoltoa opiskelupaikkakunnalle” tai ”lapsi ei saa polkupyörää, koska hän hukkaa sen kuitenkin” ovat toteutuneita esimerkkejä viranomaisten perusteluista olla antamatta lapsille lapsuuden palveluita, jotka ilman muuta kuuluisivat heille, jos he olisivat kansalaisia.

”Lasta opetetaan köyhyyteen”, kertoi viranomainen tietoisena syrjäytymiseen johtavan polun leimasta.  Laitokseen sijoitettu lapsi tai nuori ei osaa vaatia oikeuttaan yksilölliseen hoivan tarpeeseen, kuntoutumiseen, virkistykseen, omaan kieleen tai kulttuuriin. Tilanteissa, joissa lapsen edun perusperiaate on ohitettu hoivatehtävässä, lapset jäävät toistamiseen vaille osallisuuden kokemusta ja hyväksyntää samalla kun heidän oikeuksiaan kavennetaan. Hyvälläkään suomenkielellä he eivät laadi monimutkaisia Kela-hakemuksia, he eivät valita, vaadi eivätkä edellytä, joten heidän toimeentulonsa, kuntoutumisensa ja oppivelvollisuutensa toteutuvat irrallaan kokonaisuudesta usean viranomaisen työnä, toisinaan vajaina, usein ei ollenkaan. Tasa-arvon näkökulmasta lapset ovat yhdenvertaisia vain lapsiköyhyydessä, psyykkisessä kivussa ja kärsimyksessä, niihin ei suomalaislapsikaan saa suojaa tai lievitystä.

Kysyn, voisiko Lapsen oikeuksien neljäs vuosikymmen alkaa siten, että lapsella olisi oikeus turvata ja saada suojaa viranomaiselta yksilöllisen tarpeensa mukaisesti? Onko lapsella oikeus saada kotiapua sairastuneille vanhemmilleen? Saako nuori vastuullisen aikuisen tukea ja apua monimutkaisen maailman käsittämiseen täytettyään 18 vuotta? Saako lapsi millä tahansa kielellä kuulla olevansa hyväksytty ja arvostettu? Saako hän jakaa äidinkielellään ajatuksensa ja mietteensä? Saako hän ramadan-lahjan ja joululahjan, eikä vain toista, koska viranomaisen mielestä ”on valittava joko ramadan tai joulu? Auttaako viranomainen muslimikansalaisensa pakolaisleiriltä, ennen kuin jonkun lapsi tai lapsenlapsi menehtyy helteeseen ja ripuliin? Saako laitoksessa kasvava lapsi tavoitella perhettään, parasta tulevaisuuttaan ja tulla osaksi yhteiskuntaa?

Suomessa lapsilla on kaikilla samat oikeudet. Niistä keskeisimmät, turvalliseen lapsuuteen ja perheeseen liittyvät oikeudet toteutuvat vain osittain ja niukasti silloin, kun lapsi kuuluu etniseen, kielelliseen ja uskonnolliseen vähemmistöön. Yhteistä lapsille on sosiaalinen, taloudellinen, fyysinen ja psyykkinen kärsimys: lapsiperheköyhyys on hyväksytty normi, lapsen osallisuus ei toteudu, oikeus perheeseen on vaihtunut laitospaikaksi ja pääsy hoito- ja terapiapalveluiden piiriin kestää vuosia.

Perinteisesti laitoslapsille hankitaan joululahja kristillisen juhlan kunniaksi, ja laitoksessa asuva lapsi otetaan hetkeksi osalliseksi suomalaisen yhteiskunnan juhla-aikaa. Erilaisuuden arvostus, maailmankansalaisuus ja erilaisten todellisuuksien ymmärtäminen ovat osa kouluopetusta ja siten myös laitoksia sitouttavaa kasvatustehtävää. Lapsen osallisuus ja arvostuksen kokemus syntyy kun lapsen äidinkieli, kulttuuri ja uskonto hyväksytään lapsen oikeutena myös laitoksissa ja viranomaisissa, joiden tehtävänä lapsen tulevaisuus on.  Ehkä silloin kaikki lapset saavat myös ramadan-lahjan.

Kirjoittaja Nina Maskulin on filosofian maisteri ja nuorisotutkija, joka valmistelee uskontotieteen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut edustajana alaikäisille, ilman huoltajaa saapuneille turvapaikanhakijalapsille vuodesta 2015.

Kuva:  Ilkka Kujala