Olen asunut Helsingin Seurakuntayhtymän Erityisdiakonian Tukiasunnossa jo reilut kaksi vuotta. Palasin takaisin Helsinkiin v. 2016 pitkän poissaolon jälkeen, enkä osannut kuvitellakaan, millainen kaupunki minua olisi vastassa 15 vuoden vierittyä kalenterissa siitä, kun olin lähtenyt täältä pois. Minulla ei ollut palatessani mitään mukanani, ei omaisuutta, vain vaatteet päälläni, minua ei odottanut täällä palatessani kukaan, eikä minulla ollut edes paikkaa minne olisin mennyt.

Suomen sosiaalipalveluiden järjestelmästä on onneksi jäljellä vielä se, että ketään ei sentään jätetä heitteille, jos vain itse haluaa apua saada ja vastaanottaa sitä. Rahattomana ainoa mahdollisuus suojautua syksyn ja talven kylmyydeltä olikin hakeutua Helsingin Kaupungin ylläpitämään asumispäivystykseen Hietaniemenkadulla. Sain sieltä – aina joka ilta uudelleen jonottamalla – yösijan muutaman viikon ajaksi, mutta Helsingin Kaupungin Asunnottomien Palvelukeskus on silti tarkoitettu vain lyhytaikaiseksi ratkaisuksi. Minunkin asiani alkoivat järjestyä, yksi pieni askel kerrallaan.

Eräänä maanantai-iltapäivänä ryhmä Erityisdiakonian henkilökuntaa tuli käymään tässä Asunnottomien Palvelukeskuksessa, he kertoivat toiminnastaan, tarjosivat kahvia ja pullaa,ja heillä olisi myös Tukiasuntoja tarjolla. Menin heti seuraavana päivänä käymään ja jätin hakemuksen, toivoen, jospa minä kelpaisin? Sainkin kutsun haastatteluun hyvin nopeasti, loistavaa! Erityisdiakonian asuttamistoiminnan koordinaattori haastatteli minut, kartoitti tilannettani ja asunnon tarvettani, ja vain muutaman viikon kuluttua siitä haastattelusta, oli uskomatonta saada puhelu, jossa minulle kerrottiin, että olen saanut asunnon, ja pääsin loppuvuodesta 2016 muuttamaan vuokrayksiööni. Mutta en minä saanutkaan vain asuntoa, minä sain kodin.

Erityisdiakonian henkilökunnalla on ollut erinomaisen tärkeä rooli minun sopeutumisessani takaisin Helsinkiin. Asuttamistoiminnan koordinaattorin kanssa järjestyvät kaikki viralliset asumiseen liittyvät asiat, ja meillä tukiasukkailla on oma asukasohjaaja, joka auttaa paitsi hoitamaan kaiken viranomais- ym. tahojen kanssa asioimisen, kuten erilaisten etuuksien hakemisen, niin hän myös toimii kuulevana korvana, kun on keskusteltavaa, olipa se sitten jokin huoli tai murhe, tai jokin ilonaihe, hänen puoleensa olen aina saanut kääntyä, ja tämä säännöllinen kontakti, keskusteluyhteys, on minulle hyvin tärkeä, arvostan sitä suuresti.

Kun yleensä puhutaan asunnottomista, ajatellaan helposti, että he kaikki ovat taivasalla viihtyviä, tai kuka missäkin asuvia, päihteiden käyttäjiä, jotka on häädetty asunnoistaan vuokrarästien, päihteiden ja huumeiden käytön aiheuttamien ongelmien, kuten esim. häiriökäyttäytymisen vuoksi. Näin EI aina kuitenkaan ole. On aika luopua stereotyypeistä, ja olla yleistämättä koko asunnottomien joukkoa vain joidenkin ongelmatapausten vuoksi, esimerkiksi minulla asunnottomuuden syynä eivät ole päihteet. Asunnottomuuden kasvot ovat moninaiset.

Joskus mietin, missä olisin, jos en olisi osannut hakea asuntoa tästä asuinyhteisöstä? Ja yhteisö tämä onkin, paitsi asukasohjaajamme, voimme aina tarvitessamme keskustelu- ym. apua kääntyä myös Hermannin Diakoniatalolla päivystävien Diakonien puoleen, ja siellä on myös arkisin aina avoinna Cafe Hermanni, osoitteessa Hämeentie 73, ja tarjolla on edullinen aamiainen viitenä päivänä viikossa, sekä lounas kahdesti, ja tietenkin Pullakirkko aina sunnuntaisin.

Asioilla on aina tapana järjestyä, juuri niin kuin niiden pitikin, me vain emme aina heti ymmärrä sitä. Minä olin tullut kotiin, ja kotihan on siellä missä sydänkin on…

Erityisdiakonian tukiasukas,

Petri

**********

Petrin aikaisempi haastattelu ilmestyi vuosi sitten, otsikolla “KATTO PÄÄN PÄÄLLE”

Kirkko ja Kaupunki -lehden Apua & tukea -palstalla, Nro:ssa 18/ 2017 (05.10.2017)

Alkuperäisen haastattelun teksti: Soili-Sisko Eskola