Suurin suru on sanaton. Tuon värssyn olen kuullut hautajaisissa ja nähnyt kuolinilmoituksissa. Värssyn sisältö on alkanut näyttäytyä minulle toisenlaisena kuin aiemmin. Jos omasta surusta ei uskalla tai koe voivansa puhua, niin suru jää sanattomaksi, kipeäksi möykyksi sisimpään. Näin voi tapahtua, kun on yrittänyt kertoa omalle kohdalle osuneesta menetyksestä mutta joutunut kohtaamaan mykkyyttä, vältteleviä katseita tai jopa lausahduksen, että parempi, kun kuoli.

Päihteisiin läheisensä menettäneiden sururyhmässä tuo värssy tuli esiin. Kokemus oli, että suuri suru ei ole sanaton mutta missä ja milloin siitä voi puhua? Missä on tilaa koetun jakamiselle turvallisesti? Missä on tilaa kertoa, että rakas lapseni, sisareni, kumppanini eli päihdehelvetissä vuosia. Vuosien varrella puhelimen soidessa sai pelätä, että nyt se on tapahtunut. Nyt hän on kuollut. Mutta ei hän ollutkaan, soitti muuta hätäänsä ja lähdin hänen avukseen – taas kerran.

Sitten tuli se kerta, kun läheinen oli kuollut. Nyt se oli totta. Tunteet olivat siinä hetkessä ristiriitaiset. Vaikea myöntää itselle, että helpotustakin siinä koki mutta sitä ei halua muilta kuulla, sillä silloin suruni ei ole ikään kuin oikeutettua ja tulee tunne, että on parempi vaieta. Miksi surra sellaista, mikä toi helpotusta?

Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Hänelle rakas. Jokainen menetys on ainutkertainen ja suru tunne, jota koemme riippumatta siitä, kenet olemme menettäneet ja mihin läheinen on kuollut. Kun kuoleman kautta menetämme läheisen ihmisen, niin meiltä otettiin hänet lupaa kysymättä. Emme itse voineet asiaan vaikuttaa. Vaikka läheinen olisi ollut meiltä kadoksissa, niin kuoleman edessä tajuamme lopullisen eron, jonka herättämiä tunteita ja muistoja ei voi etukäteen aavistaa.

Menetyksen kipu on totta sen kokevalle emmekä voi toistemme kivusta tietää emmekä toisen puolesta sitä elää. Voimme ilmaista olevamme pahoillamme menetyksestä, tarjoutua kuuntelemaan ja olemaan vierellä niin paljon kuin tarvetta on. Jokaisella surevalla on oikeus suruunsa. Suruja ei voi vertailla. Todellisuudessa kuitenkin omaisia lähestytään eri tavalla sen mukaan mihin läheinen on menehtynyt. Entä, jos emme enää ajattele sitä mikä erottaa – vaan ajattelemme sitä, mikä meitä kaikkia menetyksen hetkellä yhdistää. Suru ja sen kanssa pintaan nousevat monenlaiset tunteet; kaipaus, helpotus, viha, syyllisyys, kiitollisuus. Rohkaistumme olemaan menetyksen kokeneen vierellä – myös päihteisiin läheisensä menettäneen vierellä – kuuntelemaan ja kuulemaan, niin että suurin suru ei olisikaan sanaton?

Lauantaina vietämme pyhäinpäivää ja muistamme menettämiämme läheisiä. He kaikki ovat Jumalan tiedossa ja saamme muistaa heitä Jumalan edessä sellaisina kuin heidät muistamme ja sellaisin tuntein, kuin miten koemme. Jumala on lohdutuksen Jumala ja Hän haluaa lohduttaa. Kreikan kielen sanan lohduttaa alkuperä on ”tulla vierelle”. Vesterinen yhtyeen kappaleessa Tummilla teillä lauletaan: ”… mietin vain niitä, joille ei riitäkään, joille ei jää ketään. Meidät on tehty toisia varten, toistemme surujen siruja varten…”

Saamme lohduttaa toisiamme, mennä vierelle, jotta menetyksen kanssa elävä voi sanoittaa sanatonta suruaan.

Sininauhaliitto ja sen yhteistyökumppanit A-klinikkasäätiö | A-Kiltojen Liitto ry | Tukikohta ry | Surevan kohtaaminen -hanke | Kran rf | Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymä ovat luoneet verkkosivun www.vaiettumenetys.fi, jonne voi sytyttää äärettömän määrän tähtiä symboloimaan päihteisiin kuollutta läheistä, kirjoittaa viestin, jakaa kuvan ja läheiseen liittyvän muiston. Sivusto aukeaa 3.11. #vaiettumenetys.

 Virpi Liirus-Mäkelä

diakoniatyöntekijä, työnohjaaja

Valokuvat Katri Saarela