“Apua, auttakaa! Kuuleeko kukaan?”
Olen juuri herännyt syvästä unesta siihen, että joku koputtaa napakasti makuuhuoneeni ikkunaan. Kello on noin neljä aamuyöllä ja on pimeä marraskuinen yö. Kuulen juuri ja juuri vaimeasti pienen pojan hätääntyneen äänen, mutten saa selvää, mistä päin avunhuudot kantautuvat, vaikka miten höristän korviani. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä ja erilaiset kauhuskenaariot mahdollisista tapahtumista vilistävät mielessäni.
Menen kylpyhuoneeseen, jossa pojan ääni kuuluu onneksi putkia pitkin hieman paremmin. Tovin toisillemme huudeltuamme saan selville, että pieni poika on jäänyt äitinsä kanssa lukkojen taakse vanhaan kylpyhuoneeseen kaksi kerrosta omaa asuntoani ylempänä. He ovat olleet siellä toista tuntia, eikä heillä ole puhelinta. Soitan huoltoyhtiöön ja varttia myöhemmin kuulen onnekseni, kuinka huoltomies kolistelee rappukäytävässä. Apu on saapunut paikalle.
Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten. Tähänkään päivään mennessä en ole keksinyt kolmannessa kerroksessa olevan asuntoni ikkunaan koputtaneelle taholle muuta selitystä, kuin että asialla oli pojan suojelusenkeli. Pelkkä vaimea avunhuuto ei olisi voinut herättää minua sikeästä unestani. Enkeli tuli varmistamaan, että joku todella kuulee.
Muistan, kuinka harvinaisen harras olo minulla oli, kun menin takaisin nukkumaan. Enkeli oli tuonut minullekin rauhan sydämeen. Myöhemmin huomasin sattumalta, että tuolloin elettiin kirkkovuodessa valvomisen sunnuntain jälkeistä viikkoa – kuten nytkin, tämän kirjoituksen ilmestyessä. Hengelliseen valvomiseen ja Kristuksen paluun odotukseen kytkeytyvä sanoma kehottaa meitä aistien terävöittämiseen myös muulle kuin maalliselle elämällemme. Emme ole tässä maailmassa pysyvästi, mutta täällä ollessamme Jumala saattaa meitä ainutlaatuisella tavalla; suojelusenkeliensä läsnäololla. Heihin voimme tukeutua, kun itse väsymme.
Tämän kuluneen syksyn kestäneen diakoniatyön harjoitteluni aikana olen saanut useammalta taholta lempinimen ”enkeli”. Se on minulle suuri kunnianosoitus. Vaikka vertaus lienee liioiteltu, on ajatus silti kaunis. Olen selvästi ollut siellä, missä kaivataan kuulijaa.
Nyt on aika vetäytyä taustalle, suojelusenkelin tavoin teitä kaikkia ajatuksissani siunaten.
Kiittäen jokaisesta kohtaamisesta,
Petrina ”Peppi” Laine
sosionomi-diakoni -opiskelija
Pullakirkon plokikirja 