Takkatulen lämpöä ja tolkun hommaa

Pimeä marraskuun ilta. Sataa vettä. Olisi mukava kääriytyä vilttiin takkatulen lämpöön. Susanna menee kuitenkin eteiseen, pakkaa laukkuunsa laulukirjan, pukeutuu lämpimästi, ottaa sateenvarjonsa ja lähtee. Kilometrin kävelyn jälkeen hän saapuu palvelutalon muistisairaiden ryhmäkotiin, missä odottelee jo muutama tuttu. Pianisti tapailee nuotteja. Iltavuoron työntekijät saattelevat asukkaita paikalle, yksi asettelee jalkoja paremmin pyörätuoliin, yksi kohentaa shaalia laihoilla harteilla, yksi sipaisee kiharan pois elämänryppyiseltä poskelta.

Kohta Susanna alkaa laulaa ryhmän mukana pianon säestyksellä: ”Maailma on niin lavea, pikku, pikku Lauri…”. Monet suut alkavat liikkua, tapailla tutun laulun sanoja. Jalkoja heilutellaan musiikin tahtiin, jonkun poskelle vierähtää kenties muistojen herättämä kyynel, hoitaja silittää kämmenselkää. Pikku-Lauria seuraa Paimenen syyslaulu ja sitten muutama kansanlaulu. Viimeiseksi Tule kanssani Herra Jeesus. Joku ristii kätensä. Laulujen loputtua eräs hoitajista tulee kertomaan, miten muuten puhumaton asukas lauloi taas mukana kaikki laulut. Ihmeellistä!

Kotimatkalla syyssateen vihmoessa Susanna ajattelee kotona odottavaa takkatulta. Mieleen nousee ajatus, että ehkäpä hän sai hetkisen olla toisille ihmisille lämmittävä takkatuli. Kotiin päästyään hän laittaa villasukat jalkaansa ja hyräilee tulen loisteessa: …pysy luonani ainiaan…

Jukka istuu pöydän ääressä vierellään vanha mies, jolla on hieman resuinen parta, mutta silmissään kiinnostunut katse. Pöydällä on tietokone, jonka näppäimistöä naputtelevat ulkona vietettyjen öiden kovettamat sormet. Jukka kertoo, mitä näppäintä milloinkin pitää painaa. Ja nyt taas sitä enteriä, se iso siinä oikealla. Ja nyt tulis se sun salasana, muistatko sen vielä, tuohon kohtaan. Oho, nyt tuli isoja kirjaimia, painahan sitä caps lockia vasemmalla. Tilataan aika hammaslääkäriin. Tarkistetaan, mistä saikaan huomenna edullista ruokaa. Uusitaan kirjaston laina. Lopuksi mies kiittelee vuolaasti Jukkaa avusta. Eihän hän olisi taas mitenkään selvinnyt itsekseen. ”Mielellänihän minä”, Jukka vastaa. ”Mukavaa, että saatiin asiat hoidettua”. Seuraava odottelee jo vuoroaan malttamattomana.

Illalla Jukka pyytää sählytreeneissä kaveriaan mukaan seuraavalle kerralle. ”Sun taidoilles olis käyttöä. Kaikki apu on tarpeen, kun digitalisaatio pyyhkäsee ohituskaistaa ja monet jää tienposkeen.” Ja sitten hän vielä hehkuttaa, miten mahtavaa on kohdata iäkkäämpiä ihmisiä, kun omat isovanhemmat asuvat toisella paikkakunnalla. Kuulee hienoja tarinoita. Ja Jukka kuulemma muistuttaa omasta tyttärenpojasta, johon ei ole tullut pidettyä yhteyttä. ”Sitä paitsi”, Jukka lisää, ”välillä ku on kiirettä ja tuntuu ettei missään oo mitään järkee, niin tulee mieleen, että tässä hommassa tehdään jotain oikeesti tolkullista.” Kaveri lupaa miettiä asiaa. Ja on parin viikon päästä kertomassa toiselle kaverilleen, että tuu säkin mukaan…

 

Hanna Lipasti-Raulus

Kirjoittaja työskentelee vapaaehtoistoiminnan koordinaattorina yhteisessä seurakuntatyössä.

 

Tarinoiden ihmiset ovat keksittyjä, mutta tilanteet pohjautuvat todelliseen vapaaehtoistoimintaan ja ajatukset aitoihin kokemuksiin.

Kirkko Helsingissä – Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia osoitteessa:

https://vapaaehtoistyo.fi/helsinki/

WP_20171111_15_33_51_Pro

 

 

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s