• 

Kerron tässä vähäsen miten minä ajauduin asunnottomaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Elettiin 1990-luvun puolivälissä perhehelvettiä, missä vallitsi täysi kaaos ja päihdehelvetti, siitä ei ollut kuin yksi ulospääsy eli ero. Eron mukana meni myös kolme lasta.

Se johti asiasta ja tilanteesta toiseen, minun tiedostamattani, mihin se johtaa. Kiertelyä ja oleskelua toisten ihmisten nurkissa, rappukäytävissä, kellareissa, ulkona yöt ja päivät ainoastaan vain reppu selässä. Siihen liittyi välttelyä ja pakoilua, pelkoa ja harhoja, vaaratilanteita ja selviytymistä, unettomuutta sekä väsymystä, turvattomuutta ja levottomuutta. Ei ollut minkäänlaista toivoa eikä valoa tulevaisuutta ajatellen, enkä koskaan edes ajatellut mitään mistään muusta elämästä.

Polkuni, joka johti kohti asuntoa, alkoi sairaalasta. Sairaala, jossa taistelin henkiinjäämisestä ja sieltä vastoin tahtoani päädyin kuntoutuslaitokseen, Ridasjärvelle. Sieltä minut vietiin asumisyksikköön ja tietenkin kun olin vielä asunnoton, niin otin vastaan pienen huoneen Sillanpirtistä. Siellä vietin tasan päivälleen puoli vuotta. Oli katto pään päällä ja se oli hyvä alku. Mutta se ei pidemmän päälle ollut hyväksi, omaa polkua rakentaessani edelleen kohti parempaa elämänlaatua.

Kun aloin haaveilla omasta kodista, niin halusin aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Minun onnekseni, kohtasin ihmisiä, jotka kertoivat niistä vaihtoehdoista, joita minulla oli mahdollisuus vastaanottaa ja joita minulle tarjottiin. Kiitän näitä tukijoitani erityisesti siitä, että he osasivat neuvoa vaihtoehdoista, jotka eivät olisi olleet minulle hyväksi. Olin hyvin määrätietoinen ja tiesin mikä on minulle hyväksi. Kävin AsTu:ssa (Helsingin kaupungin sosiaalitoimen järjestämä asunnottomien Asumisen Tuki) haastattelussa, ja tein hyvin selkeäksi toiveeni sekä sen, mitä haluan elämältäni ja asunnon suhteen. Olin hyvin itsenäinen ja erittäin aktiivinen asunnonhakuprosessissa, jopa niin vaativa ja aktiivinen, että kun soittelin AsTu:n niin esimerkiksi A-Klinikan työntekijä sanoi, että ”älä ole koko ajan yhteyksissä sinne, se ei edistä sun hakuprosessia”. Minuun se ei kuitenkaan vaikuttanut, päin vastoin, toimeliaisuuteni ja aktiivisuuteni vaan koheni. Se myös kantoi hedelmää ja sain kahdenkymmen vuoden jälkeen ihka oman ensimmäisen kodin! Tässä vaiheessa oli kulunut pikkuisen yli vuosi, kun makasin sairaalassa vailla minkäänlaista toivoa. Nyt minulla oli oma asunto ja tieto sekä ymmärrys, mitä tarkoittaa kantaa vastuu omasta elämästä.

Olihan se mahtavaa. Olin hakenut kaksiota, koska aikomukseni ja tarkoitukseni oli kuitenkin saada tavata nuorinta, 15-vuotiasta, tytärtäni turvallisessa paikassa, kun sitä voinut hänelle suoda Sillanpirtissä asuessani. Me ihmiset aina haluamme ja valitamme, sekä vaadimme – eikä mikään riitä. Sitä narinaa olen kuullut ihan tarpeeksi. Sain pienen 19,5 neliön huoneiston, kodin. Ja se oli enemmän kuin tarpeeksi iso minulle ja hyvin tultiin toimeen tyttäreni kanssa ja sain vihdoin kunnian antaa hänelle turvallisen kodin, missä voitiin rauhassa olla aina, kun tytär tuli luokseni.

Tätä kirjoittaessa en pysty käsittämään, mihin se aika hävisi tai oikeastaan ymmärrän ja muistan hyvinkin. Se oli semmoinen oravanpyörä, josta minulla ei ollut ulospääsyä, ennen kuin se päättyi vasta 2015, kun sain ensimmäisen itsenäisen oman asunnon. No nyt voi miettiä, että mitä siihen asunnottomuuteen oikein mahtui. Sehän siitä asunnottomuudesta tekeekin niin käsittämättömän, kun ei siinä ole mitään järkeä! Asunnottomuudessani ei ole mitään minkä pystyn tänä päivänä selvittämään edes itselleni. Nyt elän sellaista elämää, josta en ole voinut edes unelmoidakaan.

Asunnon tulisi olla ihmiselle kiistaton oikeus, ja samoin ihmisen tulee kantaa vastuu asunnon saadessaan, sen asunnon säilyttämiseksi.

Johan Ekroth
Kokemusasiantuntija

Helsingin seurakuntayhtymä
Varustamot

puh. 050 409 1401

johan.ekroth@evl.fi

YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää ja Asunnottomien yötä vietetään 17.10. vuosittain.

Tapahtumat