Muutin Helsinkiin loppusyksystä 2017. Olin tietysti sitä ennen usein käynyt kaupungissa; Läpikulkumatkalla  etelään, sukulaisuusvierailuilla eri alueilla ja teatterikäynneillä. Nopeita pyrähdyksiä. Vain ydinkeskusta tuntui olevan jotenkin hallinnassa. 

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet käytin aktiivisesti jalkautumalla parin kolmen kilometrin säteellä aina päivittäin eri suuntiin. Hyviä nämä nyky-vempaimien kartat. (Täytyy kyllä tunnustaa, että vanhan ajan paperiversiokin kulki mukana laukun pohjalla.)

• 

Käsitys kaupungista alkoi vähän kerrallaan muuttua. Paikka vaikutti rennolta, vilkkaalta ja toimeliaalta. 

Olen elämäni aikana ollut jos joissakin toiminnoissa mukana. Alkoi mietityttää, että mitä mahdollisuuksia tässä uudessa ympäristössä voisi olla tarjolla. Tyttäreni ehdotti  vapaaehtoistoimintaa piristeeksi  eläkepäivilleni. Sattumoisin matkakin on diakoniatalolle sopivan lyhyt- omat jalat riittää matkantekoon. Olen nyt ollut keittiössä apulaisena, ruoan ja kahvin tarjoilussa, välillä päivittäissiivouksessa ja pöytiä pyyhkeilemässä. 

Vapaaehtoistyö ja sen tuoma kokemus on ollut minulle todella voimaannuttavaa. Asiakkaat ja työpiiri ovat mukavia  sekä ilmapiiri yleisesti kiireetön. Alkuajan kommelluksenikin on huumorilla kuitattu. Meille järjestettiin myös hygieniapassia varten koulutusta.

Diakoniatalo on  toimiva yhdistelmä; ruoan äärellä saa sekä kehon tarvitsemaa ravintoa että mielen virkistystä  ja voi vaihtaa ajatuksia.

Paras palkinto on mukava tunne sieltä lähtiessä. Se, että on osaltaan ollut mahdollistamassa ihmisten kohtaamista.

Nimensä mukaan toiminta on vapaaehtoista. Sitä saa tehdä oman jaksamisensa ja aikataulujensa mukaan.

• 

Anu Nieminen

vapaaehtoistoimija

Hermannin Diakoniatalon Varustamo