MAALLIKKONA KIRKOSSA

Takavuosina kirkko tuntui minusta kaukaiselta, jonkinlaiselta instituutiolta muiden valtion laitosten lisänä. En tiedä miksi minua ei lapsena kastettu kirkossa. Äitini kuului kirkkoon, mutta isäni ei. Emme käyneet myöskään joulukirkossa. Armeijassa osallistuin kuitenkin iltahartauteen, vaikka olin saanut vapautuksen tästä tapahtumasta. En kehdannut poiskaan jäädä, kun kaikki muutkin siihen osallistuivat.

Olin jo yli kolmekymmentävuotias, kun minua pyydettiin ystävän lapsen kummiksi. Suostuin siihen mielelläni, mutta sitten selvisi etten kuulunut kirkkoon. Se olikin hankalampi juttu. Niinpä ystäväni ehdotti kirkkoon liittymistä, ja minähän liityin. Se edellytti kuitenkin rippikoulun käymistä. Johan on hankalaa, ajattelin tuolloin. Kävin rippikoulun Hermannin Diakoniatalossa, jossa nykyisin toimin vapaaehtoisena. Eli maailma on pieni. Rippikoulu suoriutui hienosti muutaman keskustelukäynnin jälkeen pastorin kanssa. Keskustelut sisälsivät enemmänkin elämänkatsomustietoa kuin evankeliumia. Oli antoisaa vaihtaa ajatuksia pastorin kanssa, ja minut kastettiin ja konfirmoitiin juttutuokioidemme päätteeksi.

Minusta tuli virallinen kummi, ja sain olla ylpeä siitä. Kuuluin kirkkoon nyt virallisesti kirkon jäsenenä. Sitten kuoli isäni, joka ei kuulunut kirkkoon. Hänet tuhkattiin suntion saattelemana, ja uurna laskettin kuoppaan ja hiekkaa vain päälle, kuin olisi koira haudattu, ajattelin. Toinen tunnelma oli äitini kuoltua. Pastori siunasi äitini matkalle tuonpuoleiseen, mistä jäikin kaunis muisto. Ainoana lapsena en pitänyt muistotilaisuutta kotona, vaan vein papin pullakahville Käpylän Teboilille. Samana päivänä jouduin jo lähtemään satamaan ja sieltä rahtilaivalle töihin.

Kun menin avioon silloisen vaimoni kanssa, hän oli ja on edelleen töissä seurakuntayhtymässä ja minulle tuli hengelliset asiat kuvioihin. Kävimme usein kirkossa jumalanpalveluksessa ja osallistuin rukouspiiriin, jota vaimoni veti. Viimevuoden maalliskuussa, vähän ennen korona-pandemiaa, haastattelin miestenpäivillä Oulunkylän kirkossa ”Käpylän pyöveliä” Jukka Järvistä.

Nykyisin minulle kirkko ei ole pelkkä instituutio, vaan tiedän kuinka paljon sen sisällä tapahtuukaan ja etenkin kaikki toteutettava avustustyö. Kristillinen arvomailma sopii meille kaikille, oli uskomus mikä tai mitä hyvänsä.

John Kiviranta

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s