Taivas on sininen ja valkoinen – ja aurinko paistaa. Olemme kaikki eläneet ihan liian kauan hyvin poikkeuksellista aikaa. Koronaväsymys on ihan sallittua, vaan vielä on jaksettava. Katson työhuoneeni ikkunasta sinisenä hohtavaa taivasta ja pihalla talven hiekkoja harjaavaa ”lakaisukonetta”. Ne tuovat toivoa siitä, että tulevana kesänä voimme olla ja liikkua vapaammin – istua puiston penkillä nauttien auringon lämmöstä katsoen samalla ohi kulkevia ihmisiä värikkäissä kesävaatteissaan. Haluan pitää kiinni tästä ajatuksesta viimeiseen saakka!

Annan kuitenkin pienen epäilyksen jomotuksen muhia takaraivossani, että kestän paremmin mahdollisen pettymyksen koronatilanteen pahenemisesta kesän kynnyksellä. Siinä voi käydä niin kuin vuosia sitten Vantaanjoella, kun olin melomassa elämäni ensimmäistä kertaa. Oltiin Ostarin Onni-projektin ”poikien” kanssa melomassa liikunnanohjaajan kanssa Pikkukoskelta Pukinmäkeen ja takaisin. Matka sujui oikein hyvin ja kaikki pääsivät turvallisesti kotisatamaan takaisin. Minäkin siis laiturille saakka. Olin niin tyytyväinen itseeni päästessäni perille ilman mitään kommelluksia. Ja sitten se tapahtui! Ponnistaessani pois kanootista ylös laiturille keikautin kanootin ympäri 360 astetta – ja pulpahdin pintaan litimärkänä edelleen kanootissa istuen!

• 

Mitä tästä opin? Suoraan sanoen en yhtään mitään! Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ollenkaan tiedä, mitä tein väärin. Niin voi tapahtua myös juuri nyt, jos keskittyminen herpaantuu koronaväsymyksen myötä. Seurauksena voi olla tartuntojen leviäminen sen takia, etten minä ole valppaana muiden ihmisten läsnä ollessa.

Siunattua kesän odotusta kaikille.

Lissu Merivuori

diakonissa

Hermannin Diakoniatalon Varustamo