Hermannin diakoniatalon portaikossa on ovi, josta ei niin vain astuta sisään ja ulos. Kynnys on toista metriä korkealla, oven vieressä on kyltti ”Välivarasto”. En niin suurta huomiota ollut tähän oveen kiinnittänyt, kunnes se oli yhtenä päivänä auki. Oli pakko kurkata sisään, kun oven alla olivat pikkuiset tikapuut, ovi oli auki ja kollega hääri tilassa erinäisten röykkiöiden ja jätesäkkien keskellä siivoushommissa.

Välivarasto osoittautui nimensä arvoiseksi. Varastoituna oli kaikenlaista tavaraa arjen hyödyllisistä vähemmän hyödyttömiin, vaatteita, aurinkolaseja, kahvikuppeja, kenkiä, laukkuja. Kaikki on varmasti ollut omistajalleen, kadunkulkijalle, häädön saaneelle tai satunnaiselle kävijälle tarpeellista aikoinaan, elämä on kulkenut ja välivarastoitu tärkeä muuttuu roskaksi. Välivarastoon on jätetty mustan jätekassin mukana toive takaisin palaamisesta johonkin, elämän järjestymisestä, siitä, että joku pitää edes näistä huolta. Tavaralla ei ole merkitystä, mutta sillä pussukalla on varastointihetkellä ollut jokin merkitys, ottakaa vastaan, pitäkää huolta, saatan tulla vielä takaisin.

Ilmeistähän se on, että tässä erityistilanteessa elämä on nyt hieman välivarastoitu. Niin paljon kuin yritänkin sitä välttää, odotuksen horisontissa siintää vapautuminen jostain, paluu normaaliin ja sen varassa elän. Tämän piti mennä ohi kevään aikana, ei se mennytkään, kesällä ei ole kaupunginosajuhlia, ei kesämarkkinoita, ei festareita, syksykään ei ole varmaa minkään suhteen. Vaikka oudosta alkaa tulla pikkuhiljaa uusi normaali ja olen ollut enimmäkseen aika kiltisti, pikku kapinoitsija nostaa kuitenkin päätään ja haluaa valoon, pakoon, mökille, sanokoot muut mitä haluavat, minä haluan pitää pääni veden pinnan yläpuolella.

Jotta meidän koronaelämän välivarasto ei olisi pelkkää sulkemista, säilyttämistä ja pois heittämistä, voisin miettiä, mitä arvoa tällä ajalla on ja mitä voin oppia ja mikä tästä voisi jatkua tulevaisuudessakin. Mitä voin tehdä ”nytku” elämä on toisenlaista, onko tässä jotain sellaista hyvää, jota haluan jatkaa myöhemminkin.

Moni mahdollisuuden ovi on vielä auki, kunhan käännän katseeni pois suljetuista ovista. Muistutan itseäni myös siitä, että koronavapaakin arki oli välillä tylsää ja puuduttavaa ja mieli haki elämisen mieltä milloin mistäkin elämyksellisyydestä. Nyt on tämä mikä on ja monesta asiasta saan kiittää, ei vähiten läheisistä ihmisistä, jos ei kosketusetäisyydellä niin kuuluvuuden päässä kuitenkin.

Anne Maria Maunuksela,

sosionomi-opiskelija