Avasin eräänä päivänä radion ja skannailin sieltä sopivaa kuunneltavaa. Radio Deillä oli loppumaisillaan haastattelu, jossa haastateltava totesi meillä kristityillä olevan parituhatvuotinen varustus tällaiseen tilanteeseen, jossa me ihmiset tarvitsemme toisiamme, ja jossa uskolla, toivolla ja lähimmäisenrakkaudella on oleellinen rooli. Se on juurikin niin, ja vastasi omaa lämmintä ylpeyden tunnetta siitä, miten kirkkomme on nopeasti pystynyt reagoimaan ja polkaisemaan pystyyn yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa Helsinki-apu -tempauksen tavoittaaksemme puhelimitse iäkkäät riskiryhmäläiset, jotka eivät saisi poistua kodeistaan. Tai vaikkapa kokoamalla ja jakamalla ruoka-apua sitä tarvitseville ympäri Helsinkiä ja tarjoamalla keskusteluapua sitä kaipaaville.

Monet ovat kärsineet siitä, kun rutiinit ja ihmiskontaktit ovat tippuneet pois arkisesta elosta, ja joillekin meistä myös se, ettei pääse kirkkoon jumalanpalvelukseen, on ottanut koville. Jokainen reagoi tilanteeseen tavallaan – toinen selviää keskittymällä keväisen luonnon tarkkailuun tai vaikkapa käsitöihin, toinen huumorilla, joku masentuu, joku löytää itsestään huolettoman ”päivä kerrallansa” –asenteen. Konkreettista apua on kuitenkin tarjolla, ja meidän pitää muistaa sitä pyytää tilanteen ollessa monille jollakin tavoin haasteellinen.

Valmistautuessamme pääsiäisen ylösnousemuksen juhlaan voisimmekin ajatella naulaavamme ristille asiat, joilla ei oikeasti ole merkitystä – ne asiat, joiden luulimme olevan tärkeitä, ja antaa valkeuden loistaa niille oikeasti tärkeille asioille, kuten lähimmäisestä välittämiselle, toistemme auttamiselle, rukoukselle toistemme puolesta, rakkaudelle ristiä ja sille nostettua Kristusta kohtaan. Torstain paastokalenterissa Kristus kehottaa meitä ”muistoksensa syömään, juomaan”, mutta nyt emme sitä voi tehdä. Pystymme sitten seuraamaan jumalanpalveluksia sosiaalisesta mediasta tai emme, voimme joka tapauksessa rukouksessa olla yhteydessä toisiimme. Emmehän ole ensimmäinen sukupolvi, joka on joutunut eristäytymään toisistaan kotiinsa jonkin vitsauksen vuoksi. Voimme siinäkin asiassa kokea yhteyttä menneisiin kristittyihin sukupolviin, ja saada ravintoa vaikkapa psalmeista, joissa tunnelmat ajassa ennen Kristusta yhdistyvät nyt elämiimme tunnelmiin käsin kosketeltavasti. Luterilaisen kirkon jäsenelle on myös ehkä merkityksellistä muistaa, että Lutherin eläessä rutto vaivasi kansaa, ja hän kirjoitti siihen liittyvän ohjeen seurakunnalleen vuonna 1527 (Onko tappavaa ruttoa syytä lähteä pakoon?), joka sisälsi paljolti samaa ohjetta, mitä olemme tänä päivänä saaneet:

…Nytpä minä siis pyydän, että Jumala armollisesti suojelisi meitä. Sen jälkeen desinfioin, tuuletan, jaan lääkkeitä ja otan niitä itsekin. Vältän paikkoja ja ihmisjoukkoja, jos minua ei niissä tarvita, jotten altistuisi ja siten tartuttaisi ja sairastuttaisi muitakin ja jotta en aiheuttaisi piittaamattomuudellani muiden ihmisten kuolemaa. Jos taas Jumala haluaa ottaa minut täältä, hän kyllä varmasti minut löytää. Minä puolestani olen tehnyt sen mikä on hänelle mieleen, enkä ole syyllinen omaan kuolemaani tai toisten kuolemaan. Mutta jos lähimmäiseni tarvitsee minua, silloin en vältä mitään tilaa enkä ketään ihmistä, vaan menen rohkeasti.

Osaamme yhdistää kristillisen lämmön terveeseen järjenkäyttöön suojellaksemme muita ja itseämme terveyttä uhkaavalta, ja selviämme tästä yhdessä. Kristus nousee kuolleista meidän jokaisen sydämessä, jokaisessa kodissa viruksesta huolimatta.

Valoisaa ja armorikasta pääsiäistä sekä terveyttä jokaiselle toivottaen,

Katja Vilponiemi, diakoniatyöntekijä