Oma taustani diakoniatyössä on verraten lyhyt: syksyllä 2018 aloitin Hermannin diakoniatalolla n. kolme kuukautta kestäneen harjoittelun osana päihde- ja mielenterveysammattitutkintoa; syksyllä 2019 aloitin vs. diakonina Pihtiputaan pienessä maalaisseurakunnassa. Vaikka kokemukseni diakoniatyöstä on vielä melko vähäistä ja olen vasta aloittelija työssä, niin on minulle jo muodostunut kuva, miltä diakoniatyö näyttää, ja mitä samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia on diakoniatyöllä kaupunki- ja maalaisympäristöissä.

Diakonia on sananmukaisesti palvelemista. Voi tuntua hieman omituiselta nykypäivänä, että jonkun työ voi tosiaan olla puhtaasti toisten palvelemista – aikana, jolloin suomalaisessa ja ylipäänsä koko länsimaisessa yhteiskunnassa tunnutaan arvostavan yksilön omaa vastuuta ja pärjäämistä. Tiettyyn pisteeseen saakka näin tietysti pitääkin olla. Yksilön vapaus toimia itsenäisesti osana yhteiskuntaa ja itse päättää siitä, miten haluaa olla mukana yhteiskunnan kehittämisessä. On kuitenkin valitettava tosiasia, ettei tämä aina onnistu kaikkien kohdalla.

Katsoin juuri Yle Areenasta Jari Tervon dokumenttisarjan presidentti Mauno Koivistosta. Koivistoa on monesti pidetty suomalaisena esimerkkinä siitä, miten on mahdollista nousta köyhästä työväen kodista kansakunnan kaapin päälle. Koiviston nuoruudesta lasten mahdollisuudet kouluttautua ja hankkia itselleen haluamansa ammatti ovat parantuneet merkittävästi. Kaikille ilmainen peruskoulusysteemi mahdollisti kaikille lapsille yhtäläiset mahdollisuudet hyvän elämän alkuun. Tämä mahdollisti työläistaustaisen lapsen matkan yliopistoon ja nousun keskiluokkaan. Suomen koulumenestystä on ihailtu laajasti maailmalla, ja tänne on vuosikymmenten saatossa tultu ympäri maailmaa hakemaan mallia koulutuksen kehittämiseksi.

Viime vuosina ovat asiat kuitenkin huonompaan suuntaan. Olemme saaneet lukea kuinka epätasa-arvoisuus on jälleen alkanut kasvaa Suomessa. Perheen taustat vaikuttavat jälleen merkittävästi siihen, miten lapsi elämässään pärjää. Samalla olemme jo pitkään eläneet taloudellista laskusuhdannetta, mikä on aiheuttanut palveluista ja koulutuksesta karsimiseen, kuten 1990-luvun laman aikana tehtiin. Samalla yhteiskunnassa kasvaneet uusliberaalit arvot ovat nostaneet yksilön itsenäisen pärjäämisen merkitystä. Yhtenäiskulttuurin aika on monella tapaa ohi. Tämä ei tietenkään ole kokonaan huono asia. Kuitenkin, jos elämässä kerran kompastuneelle ei anneta toista mahdollisuutta ja hänet jätetään oman onnensa nojaan, ei se missään määrin ole toivottava kehityssuunta.

1990-luvun lama oli monella tasolla tuhoisa ajanjakso. Talouskriisi vei koko maan talouden ahdinkoon ja samalla se oli monille ihmisille ja perheille katastrofaalinen koettelemus, jonka jälkiä yhä näkyy yhteiskunnassa. Laman aikana yhteiskunnan tarjoama taloudellinen apu kävi riittämättömäksi, ja kirkon diakoniatyön oli siihen reagoitava. Lama muutti myös pysyvästi kirkon diakoniatyön luonteen. Aiemmin pitkälti kotikäynteinä toteutettu avustustyö muuttui vastaanotoilla tapahtuvaksi työksi. Avun tarvitsijoita oli valtava määrä.

2020-luku on juuri alkanut, ja köyhät ovat edelleen keskuudessamme. Kirkon diakoniatyöllä on edelleen tarvetta, tehtiin sitä sitten kaupungissa tai maaseudulla. Monelle vähävaraiselle tai muuten elämän kolhimalle kirkon diakoniatyö on viimeinen henkireikä; paikka, josta apua tullaan hakemaan. Yhteiskunnan koventuneet arvot saattavat estää monien hakeutumasta avun piirin, koska pelätään leimautumista ja torjutuksi tulemista. Kirkko ja diakonia eivät saa hylätä ketään. Jokainen meistä on toinen toisemme lähimmäisiä ja siten yhdessä olemme Jumalan lapsia.

Tämän päivän Suomessa ihminen voi joutua taloudellisiin vaikeuksiin ilman omaa syytään. Puolison äkillinen sairastuminen tekee ison loven köyhän pariskunnan talouteen, kun äkkiä menetetään toisen palkka, tulee lääkekustannuksia ja pitäisi vielä vuokrakin maksaa. Opintojen aloittaminen voi positiivisen muutoksen lisäksi tuoda mukanaan myös taloudellisen epävarmuuden, kun oppikirjat ja materiaalit kustantavat paljon. Tämän kaltaisten tapausten kanssa olen ollut paljon tekemisissä Pihtiputaalla. Helsingissä ja muissa isoissa kaupungeissa asuntojen kalliit hinnat estävät jo monia keskituloisiakin saamasta asuntoa.

Toinen merkittävä eriarvoisuutta lisäävä tekijä on kasvava yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien lisääntyminen. Tämä on kirkolla huomattu erityisesti palvelevassa puhelimessa ja diakoniatyössä. Isoissa kaupungeissa yksilöt hukkuvat massan sekaan, ja maaseudulla pitkät välit naapureihin lisäävät erakoitumista. Pihtiputaalla mietimmekin vapaaehtoisten kanssa, miten yksinäisiä puolisonsa menettäneiden vanhuksia kohdattaisiin.

Mielestäni kirkon ja diakoniatyön tulee olla terve vastavoima ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelulle. Kaikilla ei ole välttämättä ole elämässä samanlaisia mahdollisuuksia kuin toisella. Pienellä avulla ja tuella Rautatieasemalla arki-iltaisin hengaavasta nuoresta voi tulla vaikka seuraava Mauno Koivisto.

Diakoniatyö ei voi yksin ratkaista epätasa-arvoa Suomessa, mutta se voi olla mukana rakentamassa mahdollisuuksia. Paavi Franciscuksen sanoin, ”kirkon on rakennettava siltoja, ei muureja”.

Diakoniatyö on henkisesti vaativaa ja siihen tarvitaan suurta sydäntä. Helppoa työ ei ole, tehtiin sitä Hermannissa tai Pihtiputaalla. Työstä ja ihmisistä täytyy oikeasti välittää. Ja niin kaikki diakonit varmasti välittävätkin.

Siunattua alkavaa vuotta 2020.

Tuomas Hurme

teologian maisteri, vs. diakoni Pihtiputaan seurakunta