Nyky-yhteiskunnassa juhlimme saavutuksia ja menestystä, ja muun muassa kiristynyt työtahti sekä sosiaalinen media tuovat menestymisen paineita yhä useammalle meistä. Minullekin kävi kuten niin monelle muulle; menestyin hyvin työelämässä ja saavutin haaveilemiani asioita, kunnes jaksamiselleni tuli yksinkertaisesti seinä vastaan ja uuvuin työelämässä.

Toipuminen oli pitkä prosessi, mutta nyt elämä näyttää valoisammalta, ja olen oppinut paljon niin itsestäni, muista kuin yhteiskunnastakin matkalla kohti tasapainoisempaa (työ)minää. Kirjoitan aiheesta nyt ensi kertaa, mutta haluan jakaa kokemuksiani netissä auttaakseni muita sekä herätelläkseni keskustelua nykyisin vallalla olevasta haastavasta pärjäämisen kulttuurista.

Kaikki oli mallillaan

Aloitin uudessa roolissa asiantuntijana tilastotieteen parissa vuonna 2015. Minulla oli jo taustallani monien vuosien kokemus useista eri organisaatioista, joten olin tottunut monenlaisiin haasteisiin työelämässä. Olin ehtinyt siihen mennessä tehdä töitä jo noin 15 vuoden ajan aloittaen työurani jo yliopisto-opintojeni aikana. Alku uudessa roolissani sujui mallikkaasti ja koin työn vievän mennessään – aivan kuten olin toivonut käyvän uuteen työyhteisöön hakeutuessani. Työ tuntui mielenkiintoiselta ja tärkeältä ja nautin tehtävistäni. Sain projekteistani paljon positiivista palautetta ja koin sulautuvani osaksi uutta työyhteisöäni hyvin nopeasti.

Ensimmäinen vuoteni uudessa työssäni sujuikin mallikkaasti ja myös yksityiselämässä pyyhki hyvin. Olimme ostaneet vaimoni kanssa talon ja odotimme perheenlisäystä. Muutto uudelle paikkakunnalle oli mennyt suhteellisin hyvin, ja tunsimme olomme kotoisaksi uudessa kodissa. Meille syntyi kevättalvella 2016 kaksospojat, joten perhe-elämään totuttautuminen oli minun kolikkoni toinen puoli, johon panostin kaiken aikani töiden ulkopuolella. Vaimoni oli kotona ensimmäiset kuukaudet ja minä otin vanhempainvapaata kolme kuukautta ollakseni poikien kanssa kotona, kun vaimoni palasi työelämään.

Uupumisen merkit hiipivät kuvaan

Muutokset sekä työ- että perhe-elämässä olivat positiivisia, mutta huomaan näin jälkikäteen asiaa tarkastellessani, että ne veivät myös huomattavan paljon energiaa. Ensimmäiset uupumisen merkit minulla olivat fyysisiä. Aloin kärsiä pahoista päänsäryistä, lihasjännityksestä ja lopulta myös huimauksesta. Välillä tuntui kuin olisin kulkenut sumussa, ja tunsin itseni erittäin väsyneeksi, mikä ei ollut minulle edes valvottujen öiden vuoksi tavanomaista. Palatessani töihin vanhempainvapaan jälkeen aloin kyseenalaistaa omia taitojani, eikä työ enää tuntunut tempaavan mukaansa kuten aiemmin.

En osannut kuitenkaan epäillä työuupumusta ennen kuin lähipiirini huomasi muutoksen minussa ja yksi ystävistäni ehdotti, että kävisin lääkärillä keskustelemassa jatkuvasta väsymyksestäni. Lääkäriltä sain tutkimusten jälkeen lähetteen psykologille. Sinne meneminen tuntui absurdilta, sillä en kokenut kärsiväni mielenterveysongelmista – olin vain väsynyt ja kyllästynyt työhöni. Vaimoni kuitenkin kannusti minua käväisemään psykologinkin juttusilla, sillä lääkärissä väsymykselleni ja työhön kyllästymiselleni ei löytynyt selittäviä tekijöitä. Esimerkiksi veriarvoni ja muu fyysinen terveyteni vaikuttivat olevan kunnossa.

Kun sitten viimein keskustelin psykologin kanssa, tämä arvioi, että kova tahti työelämässä ja kotona oli saanut minut uupumaan. Olihan se myönnettävä, että töitä oli tullut tehtyä paljon ja kotona ollessa kaikki aika oli mennyt perheestä huolehtimiseen ja muutoksiin sopeutumiseen. Mukavista ja onneakin tuottavista asioista oli tullut suorittamista, minkä johti lopulta siihen, että tunsin itseni koko ajan väsyneeksi ja olo oli lattea. Sekä työ että perhe ovat itselleni äärimmäisen tärkeitä asioita, ja erityisesti poikieni syntymä on ollut elämässäni merkittävä muutos, mutta valitettavasti kaikki työ- ja perhe-elämän yhdistämiseen liittyvä suorittaminen – jota se nimenomaan omalla kohdallani oli – sai minut uupumaan. Liian paljon oli yksinkertaisesti liian paljon.

Toipuminen alkoi terapiassa

Ensialkuun ammattiavun piiriin hakeutuminen ei tuntunut itselleni luonnolliselta. Olen jälkikäteen naureskellutkin sille, että taisin olla sellainen “tyypillinen keski-ikää lähestyvä jäärä”, joka ei suostunut ymmärtämään omaa parastaan ja hakeutumaan keskusteluavun piiriin, vaikka nyt on helppo nähdä, että sille oli tarvetta. Muutaman kuukauden sulattelun jälkeen kuitenkin uskaltauduin terapeutin juttusille, ja siellä uupumuksen syyt lähtivät avautumaan.

Syiden selvittelyn myötä onnistuin myös tunnistamaan aiempaa paremmin tilanteita, joissa oireeni pahenivat ja tunsin itseni erityisen kuormittuneeksi. Terapia antoi työkaluja käsitellä tunteita ja muuttaa omaa tapaani suhtautua itseen, ympäristöön ja elämään ylipäätään. Suosittelenkin vahvasti jokaiselle jaksamisensa kanssa kamppailevan kanssa keskusteluapua. Itse hakeuduin kognitiivisen käyttäytymisterapian pariin, mutta parhaiten itselle sopiva terapiasuuntaus löytyy asiaan tarkemmin vihkiytymällä. (Olemme kaikki erilaisia, ja jokaisen ongelmien taustalla vaikuttavat erilaiset tekijät, joten minkäänlaisia hoitosuosituksia en tässä tekstissäni halua jakaa. Sen sijaan kannustan jokaista hakeutumaan avun piiriin, mikäli tuntee tarvitsevansa apua ja etsimään itselle toimivan hoitokeinon.)

Opin muuttamaan toipumisprosessin aikana käytösmallejani ja olemaan itseäni kohtaan lempeämpi. Myös suhteeni sekä vaimooni ja lapsiini että omiin vanhempiini ovat syventyneet. Työpaikalla kerroin uupumuksen tunteistani lähimmille työkavereilleni sekä esimiehelleni, jotka ovat pyrkineet suhtautumaan tilanteeseeni neutraalisti. Jatkoin työssäkäyntiä uupumuksestani huolimatta, mikä ei kaikille sovi, mutta itselleni tuntui olevan oikea ratkaisu.

Minun kohdallani työuupumus tunnistettiin melko aikaisessa vaiheessa. Olen oppinut asettamaan asioita uudella tavalla tärkeysjärjestykseen ja löytänyt itselleni merkitykselliset asiat ikään kuin uudella tavalla. Myös työtehtäviäni muutettiin hieman, jotta ne eivät kuormittaisi minua yhtä paljon kuin aiemmin. Olenkin kiitollinen työyhteisölleni ja esimiehelleni, jotka suhtautuivat tilanteeseeni sen vaatimalla vakavuudella ja auttoivat minua selviämään uupumukseni kanssa.

Keskeisimmät opit 

Mitä tästä kaikesta sitten opin? Voisin sanoa, että keskeisimmät opit liittyvät pitkälti itsetuntemuksen kehittymiseen ja siihen, miten katson maailmaa. Terapeutin ja ystävien sekä perheen kanssa keskustellessani opin näkemään ympäröivää yhteiskuntaa uudella tavalla ja suhtaudun nykyään pehmeämmin moneen asiaan, joista aiemmin ajattelin kriittisesti. Sama koskee ajatuksia itsestäni. Niin kliseistä kuin se onkin, tuntuu että erotan selkeämmin tärkeimmät asiat suuresta kuvasta.

Työpaikalla en enää viihdy yhtä pitkiä päiviä kuin aiemmin, enkä käytä aikaani sosiaalisessa mediassa pyörimällä. Uskon näkeväni nyt aiempaa selkeämmin sen, mikä on tärkeää, vaikka ympäröivän maailman arvot ovat mielestäni kovemmat kuin koskaan – sosiaalisessa mediassa jaetaan tähtihetket ja onnistumiset, työuralla on pakko päästä eteenpäin mahdollisimman nopeasti, lomallakin otetaan kulutusluotto ja suunnataan aurinkoon tai kierretään maailma, sillä kaikki pitää kokea tässä ja heti, eikä edes säästämiseen ole aikaa. Elämä juostaan läpi pyrkimällä saavutuksesta toiseen.

Yritän omille lapsilleni ja lähipiirilleni viestittää toisenlaista elämäntapaa, jossa arjen ihmeille on enemmän tilaa, eikä elämä ole vain suorituskeskeistä puristamista. Tein sitä itse tiedostamattani monen vuoden ajan ja pysähtymiseeni vaadittiin lamauttava työuupumus. Arjen ihmeistä puhuttiin vastikään myös kotiseurakunnassani, jossa tapaan käydä jumalanpalveluksessa. Saan käynneistä valtavasti voimaa ja perspektiiviä elämään.

Irti häpeästä

Työuupumuksesta toipumiseen meni minun kohdallani pitkä aika, voisi sanoa että oikeastaan monta vuotta. Siihen, että uskalsin alkaa kertoa kokemuksista, meni vielä pidempi aika. Pidin uupumukseni hyvin pitkään omana ja lähipiirini tietona, sillä en halunnut leimautua “burnoutin saaneeksi”. Näin jälkikäteen se tuntuu aika hölmöltä ajatukselta, sillä tiedän minun ja muiden uupumuksen läpikäyneiden (tai sen kanssa elävien) olevan paljon muutakin kuin uupuneita. Se onkin hyvä muistaa kaikissa psyykkisissä sairauksissa, että ne eivät sellaisenaan määritä meitä, vaan ovat osa persoonaamme ja elämäntarinaamme, johon mahtuu paljon muitakin tapahtumia ja ajanjaksoja.

 

Toivon, että yhä useammat meistä panostaisivat pehmeisiin arvoihin ja elämän pieniin iloihin sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi aina saavuttaa ja saada enemmän menestystä ja kokemusta. Sen lisäksi haluaisin, että menestyminen ja kokemukset voitaisiin nähdä toisella tavalla. Menestyminen voi olla myös aineetonta, esimerkiksi henkistä kasvua ja kehitystä, jotka molemmat itse koen suuriksi lahjoiksi. Sen sijaan, että lentäisimme maailman ympäri ja näkisimme mahdollisimman paljon uutta, tulisi meidän mielestäni keskittyä siihen, mitä lähellämme on ja nähdä lähellä olevat arjen pienet asiat ihmeinä. Sillä niissä tosiaan on taikaa.

Rauhaisaa ja ihmeellistä loppuvuotta kaikille!

Pekka Salonen

isä, puoliso, tilastonörtti, harhailija

kuvat: