Surukonferenssiin Tampereelle 11.-12.4. kokoontui 400 osallistujaa. Vertaisyhdistysten, Mielenterveysseuran, kirkon, hoitotahojen ja tänä vuonna myös Poliisiammattikorkeakoulun edustajia. Yksi työpajoista oli Istuuko surulintu olkapäälläsi, jossa päihteisiin läheisensä menettäneiden suru sai tulla näkyväksi.

Työssämme me, Minna Turunen Liperin srk, Eeva Nurminen Vantaan srk-yhtymä ja allekirjoittanut, kohtaamme surematonta surua ja surua erilaisista menetyksistä. Kuolema on tabu ja kuolema päihteelle erityisesti. Olemme kohdanneet ihmisiä, joiden suru on saanut menetyksen kokeneen tuntemaan itsensä näkymättömäksi, aiheuttanut eriasteista masennusta tai lisännyt omaa päihteidenkäyttöä. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja muistamisen arvoinen. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kuolla, jotta saisi tulla muistetuksi. Murheellisinta on, jos kukaan ei sure. Valitettavasti päihdesairauteen läheisensä menettäneet joutuvat yhä kuulemaan vähättelevää puhetta läheisensä kuolemasta, mikä ikään kuin mitätöi kuolleen elämän.

Rovasti, perheneuvoja Matti J. Kuronen mainitsi esityksessään sarvikuonot arkussa: ”Perheen suru sulkee sisäänsä perheen ja suvun sanottamattomat kertomukset: päihde- ja huumekuolemat, itsemurhat ja mahdolliset murhat. Mutta se sulattaa myös perheen tunnepakastimen, syyllisyyden, häpeän, vihan ja ilon surullisen perhetapahtuman johdosta.”

Suru on kunniavieras laulaa Jenni Vartiainen. Kun kunniavieras tuo mukanaan monimuotoisen ja -kerroksisen surun, ristiriitaisia tunteita, niin missä voi puhua kaikesta avoimesti ja niin, että kokee tulevansa kuulluksi ja hyväksytyksi? Seurakunnat järjestävät sururyhmiä mutta konferenssin työpajoihimme eri puolelta Suomea osallistuneet toivat esiin, että päihdesurua on lähes mahdoton käsitellä ns. tavallisessa sururyhmässä. Päihteisiin ja/tai itsemurhan tehneen kuolemaan liittyy sellaista, mikä voi järkyttää muita osallistujia ja minkä vain toinen saman kokenut ymmärtää.

Minna Turusen kehittämä Surulintu menetelmä on yksi mahdollisuus lähestyä omaa surua antamalla sille linnun muoto. On se joskus ollut munakin. Tapaamisia järjestetään kuusi ja niissä annetaan surulle ja tunteille värien ja muotojen kautta hahmoa, kerätään hyviä muistoja, joita myös on. Kaikesta koetusta, traumaattisestakin huolimatta, on ollut myös rakkautta.

Päihteistä puhuminen kuoleman yhteydessä saattaa olla yhtä vaikeaa sekä omaiselle että surutyön ammattilaiselle. Sen ääneen sanominen on tärkeää. Me työntekijätkin tarvitsemme aikaa ja tilaa menetystemme ja varjojemme kohtaamiseen. Sen jälkeen olemme rohkeampia ohjaamaan vaikka päihde- erityistä sururyhmää. Surussa ihmisen rinnalle asettuminen on yksi kirkon perustehtävistä huolimatta siitä mikä on ollut kuolinsyy.

Virpi Liirus-Mäkelä

diakoniatyöntekijä, työnohjaaja