Diakonia ja lähimmäinen

Jokunen kuukausi sitten lopetin päihde- ja mielenterveysammattitutkinnon harjoittelun osan Hermannin diakoniatalolla. Harjoittelun jälkeen olen nyt suorittamassa toista harjoittelua mielenterveyskuntoutujien parissa ja käynyt muutamassa työhaastattelussa kirkon virkaan ja Seinäjoella piispaa tapaamassa. Harjoittelujakso Hermannissa kulkee kuitenkin jatkuvasti mukana, minne sitten menenkin – niin paljon elämästä ja kirkon työstä se minulle opetti.

Kirkon muuttuva tilanne yhteiskunnassa pakottaa sen miettimään ja hakemaan ratkaisuja, miten kirkko tulee jatkossa näkymään ihmisten arjessa ja elämässä. Kansainvälisten mittausten mukaan suomalaiset ovat tällä hetkellä maailman onnellisin kansa. Näin ei ole aina ollut: sodan jälkeen Suomi oli käytännössä kehitysmaa, jossa kaikista perusasioista oli huutava pula. Tavallisella kansalaisella oli hätä. Kirkko ei jäänyt tässä sivustaseuraajaksi vaan yhdessä muiden mukana osallistuttiin Suomen jälleenrakennukseen. 1950- ja 60-luvuilla Suomen vaurastuessa kirkko joutui mukautumaan uusiin haasteisiin: kirkon asema yhteiskunnan tukipilarina oli haastettu. Sekularismi kasvoi ja muutenkin vastustus kaikkia auktoriteetteja vastaan kasvoi. Kirkko ei välttämättä aina osannut vastata muuttuvaan maailmaan ja sen tarpeisiin, mutta yritystä on löytynyt. Syntyi ”kirkko ei ole olemassa itseään vaan maailmaa varten” -linja, jonka mukaan kirkon oli liityttävä ihmisten arkeen ja otettava kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ongelmiin niin Suomesta kuin maailmaltakin.

Tuomas Hurme 1

Tämä linja pätee nyt enemmän kuin koskaan. Seinäjoella minulta kysyttiin mielipidettä siihen, että seurakunnissa mentäisiin entistä enemmän siihen, että papit tekisivät jalkautuvaa työtä. Oma mielipiteeni oli, että tämä olisi suorastaan välttämätöntä. Ja siihen olisi ehkä pitänyt mennä aikaa sitten. Messut ja jumalanpalvelukset ovat aina kirkon ydintoimintaa, mutta kirkon ei tule jäädä saarnaamaan neljän seinän sisälle. Ihmiset ovat kaduilla ja somessa. Ja vaikka suomalaiset voisivatkin nykyään paremmin kuin koskaan ja mittareilla sosiaalinen erivoisuus olisikin vähäisempää kuin koskaan Suomen historiassa, niin meillä on silti huolestuttavan suuri määrä ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta ole löytäneet paikkaansa tässä yhteiskunnassa tai ovat menettämässä otteensa siitä. Tämä ei tietenkään ole mikään yhtenäinen joukko ihmisiä – mukaan mahtuu niin kodittomia kuin pienellä eläkkeellä eläjiä, niin päihteidenkäyttäjiä kuin maahanmuuttajia –, mutta perustarpeet ovat kaikille meistä samat: turvaa, ruokaa ja toisen ihmisen läheisyyttä.

Tässä on mielestäni kirkolla näytön paikka – meillä ei ole varaa hukata tässä yhteiskunnassa ainuttakaan ihmistä, ei nuorta, ei vanhusta. Sivistynyt yhteiskunta mitataan sillä, miten se kykenee pitämään huolen kaikkein heikoimmassa asemassa olevista. Kirkko voi – ja sen pitääkin – toimia tässä suunnannäyttäjänä. Kirkon sanomakin sen edellyttää. Tämän suhteen kirkko ei voi alkaa tekemään kompromissia tänä aikana, jolloin pohjoismaisen hyvinvointivaltiomalli on asetettu kyseenalaiseksi, aikana jolloin puheet kaikkein heikoimmassa asemassa olevista – syrjäytyneistä ja pakolaisista – ovat koventuneet. On vaarana, että puheiden ja arvojen koventuessa myös ihmisten asenteet sitä myöten koventuvat. Ihminen valitettavasti kyynistyy, kun yhteiskunnassa normalisoituvat kovat arvot ja puheet. Kirkko ei saa mennä tähän mukaan vaan sen on edustettava lähimmäisenrakkautta – Jumalan rakkautta, josta me kaikki olemme jakamattomasti osallisia.

Tuomas Hurme 2

Ennen harjoitteluani Hermannin diakoniatalolla en ollut juurikaan tekemisissä niiden ihmisryhmien kanssa, jotka ovat tässä maassa kaikkein heikoimmassa asemassa. Totta kai jokainen meistä kohtaa erilaisista lähtökohdista tulleita ihmisiä viikoittain kadulla matkalla kouluun tai työpaikalle. Itse olin aikaisemmin vain ajatuksissa miettinyt, mitä huono-osaisten eteen voisi tehdä. Mitään konkreettista en ollut kuitenkaan asian eteen tehnyt. Helppoahan sitä on keskittyä vain omaan elämäänsä – sen ongelmiin ja murheisiin. Kristityn ei tosin pitäisi sulkea maailman hätää ulkopuolelle.

Hermannin diakoniatalon toiminnan kautta pääsin osalliseksi siitä mitä ihan konkreettisesti tehdään niiden hyväksi, joita mikään muu taho ei välttämättä pysty tai halua auttaa. Ja myös siitä millaisella rakkaudella ja ammattitaidolla diakoniatalon työntekijät tekivät työtä ihmisten puolesta haastavissakin tilanteissa ja paikoissa. Mentiin sinne, missä ihminen oli – asuntoloissa ja piikinvaihtopisteellä. Päivittäinen kohtaaminen ja auttaminen, kun kyseessä on alkoholiongelman kanssa pitkään kamppaillut tai sotaa paennut paperiton, ei ole helppoa ja vaatii tekijältään paljon. Suurta sydäntä ja uskoa huomiseen vaaditaan. Työ heikoimpien parissa on myös siitäkin hankalaa ja epäkiitollista, kun kiitosta välttämättä tule koska nykyaikana työn tarpeellisuutta arvioidaan aivan liikaakin rahassa, ja yksinäisen ihmisen murheiden kuunteleminen näkyy vähän huonosti kertyneissä tuotoissa. Lisäksi on tahoja, jotka eivät hyväksy tiettyjen ihmisryhmien auttamista. Silti tämä on juuri sitä työtä, mitä Jeesuskin teki ihmisten hyväksi. Kirkko on kaikkia varten.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain olla lyhyen hetken osana Hermannin diakoniatalon toimintaa. Tätä kokemusta kannan sydämessäni vielä pitkään. Rakkaus voittaa aina.

Tuomas Hurme

teologian maisteri, päihde- ja mielenterveysammattitutkinnon opiskelija

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s