Pari vuotta sitten tein havainnon. Joistain tutuista ihmisistä oli tullut suorittajia. Suorittamisesta on puhuttu jo jonkin aikaa. On kuitenkin pysäyttävää huomata tuttujen ihmisten olevan näitä suorittajia. Asenne on muuttunut. Enää ei riitä lenkkeily, vaan puolimaraton on päästävä parempaan aikaan kuin vuosi sitten. Töissä tai koulussa ei riitä, että osaa asiansa, pitää olla innovatiivinen. Kotiruoka pitää maistua samalta kuin ravintolassa ja jokainen loma on oltava uusi ja ihmeellinen elämys.

Muistan kuulleeni jostain, kuinka jokainen voi olla paras versio itsestään. Se sai minut miettimään. En ehkä halua siloteltua kaveria tai ystävää. Jokainen saa olla oma itsensä. Tulee päiviä, jolloin meistä jokaisesta on kaukana se paras versio itsestämme. Niin elämä menee. Tulee hyviä ja huonoja päiviä, aurinkoa ja sadetta.

Opiskeluaikanani olen käynyt pääkaupunkiseudulla useassa kymmenessä opiskelijaruokalassa. Yhdestäkään paikasta en ole saanut pahaa ruokaa. Toki jossain on ollut parempaa ruokaa kuin toisessa. Ollessani Hermannin diakoniatalossa harjoittelijana, söin aamuisin cafe Hermannissa aina kun mahdollista. Puuro oli hyvää ja mehu sekä tee maistuivat. Ehkä olen enemmän neljän viljan puuron ystävä kuin vaikkapa kaurapuuron. Kuitenkin puuro on aina hyvää.

Oma kokemukseni on, että ihmisten kohtaamisessa laatu on usein sama kuin määrä. Määrä voi siis korvata laadun, sillä aika on monesti määrää ja samalla laatua. Laadukas kohtaaminen on usein kiireetön tai ainakin kiireettömän tuntuinen. Me ihmiset tarvitsemme usein sekä määrää ja laatua. Ei tarvitse olla kovin kummoinen kohtaaminen, kunhan se lempeä. Ruoka on hyvää ihan tavallisenakin. Nurmikolla makoilu tai kannon päällä istuskelu voi helpostikin riittää lomapäivän kohokohdaksi. Kaiken ei tarvitse olla tajunnan räjäyttävää ja täydellistä. Todennäköisesti tässäkin asenne ratkaisee.

Haluan tehdä asiat kunnolla, enkä puolihuolimattomasti. On kuitenkin eri asia tehdä asiat tyydyttävästi tai tarpeeksi hyvin, kuin tehdä ne pakkomielteisen suorittamisen paineen alla. Tämä on se ajatus, jota olen yrittänyt markkinoida ihmisille ympärilläni. Ihan hyvä on usein tosi hyvä. Riittäväkin kelpaa. Ja hyvin usein keskinkertainen riittää.

Teemu Tamminen

Sosionomi-diakoni -opiskelija

Harjoittelijana Hermannin diakoniatalolla