Olen marraskuun puolestavälistä ollut Hermannin diakoniatalolla harjoittelijana suorittamassa päihde- ja mielenterveystyöntekijän opintoja. Hermannin diakoniatalo harjoittelupaikkana herätti minussa kiinnostusta jo senkin takia, että olen aikaisemmin suorittanut teologian maisterin opinnot ja ollut kirkolla töissä.

Olen aikaisemmin tehnyt kirkolla töitä lähinnä lasten ja nuorten parissa rippi- ja lastenleireillä. Teologisen opintoja tehdessäni suoritin sairaalasielunhoidon erikoistumisharjoittelun, mikä lisäsi omalta kohdaltani kiinnostusta tehdä töitä ihmisten parissa, jotka kaikkein kiperämmin tarvitsevat apua ja toisen ihmisen läheisyyttä. Siksi päätin maisteriksi valmistumisen jälkeen hakea lisää kokemusta ruohonjuuritason auttamistyöstä, kun pappisvihkimyksen saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, ja siihen päihde- ja mielenterveystyöntekijän opinnot soveltuivat hyvin.

Harjoittelu Hermannin diakoniatalolla on lisännyt valtavasti tietämystä siitä, mitä kirkko ja erityisesti vielä kirkon erityisdiakonia tekee ihmisten hyväksi. Toki minulla on ollut itsekin kirkolla töissä olleena jonkinlainen käsitys diakoniatyöstä, mutta harjoittelun aikana se on valtavasti konkretisoitunut. Hermannin diakoniatalo on matalankynnyksen paikka kaikkein heikommassa asemassa oleville että myös niille, jotka kaipaavat ympärilleen toisia ihmisiä. Erityisdiakonia tavoittaa ihmisiä, jotka jäävät muuten yhteiskunnan tavoittamattomiin eikä heistä siten tiedettäisi mitään.

Diakoniatalon asiakaskuntaan kuuluvat muun muassa päihdeongelmista kärsivät, yksinäiset, asunnottomat, paperittomat ja opiskelijat. Kaikkia kohdellaan yksilöllisesti ja kunnioittaen. Opiskelijan näkökulmasta olen saanut kohdata monenlaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, mikä on tarjonnut runsaasti perspektiiviä erilaisten ihmisten elämäntilanteista, jollaisia ei olisi muuten omassa arkitodellisuudessa tullut kohdattua. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa kerrottavana, oma elämänsä elettävänä. Hermannin diakoniatalolla ollessani on ollut ilo huomata, miten henkilökunta – palkatut ja vapaaehtoiset – tekevät työtään täydellä sydämellä ja jokaiseen ihmiseen yksilönä suhtautuvana. Tämä on sitä todellista lähimmäisenrakkautta, mitä mielestäni kirkon työltä edellytetäänkin.

Hermannin diakonia talolla olen päässyt vapaaehtoisten kanssa opettamaan maahanmuuttajille suomen kielen alkeita, osallistumaan hävikkiruoan jakoon vähävaraisille, ja yhdessä Hermannin erityisdiakonian työntekijöiden kanssa olen päässyt useisiin kohteisiin kuten HDL:n Kurvin D-asemalle ja Sininauhasäätiön Mäkelänkadun Päiväkeskus Illusiaan, joiden asiakaskunta on usein juuri kaikista hädänalaisinta. Tämä kaikki on opettanut kuinka raadollista elämä voi pahimmillaan olla mutta toisaalta myös sitä uskomatonta rakkautta ja vilpittömyyttä, jota ihmisiltä löytyy toisia ihmisiä kohdatessa ja auttaessa. Näitä kokemuksia ja oppimaani kannan sydämessäni tein sitten tulevaisuudessa töitä kirkolla tai muualla ihmisten parissa. Tämä on ollut erittäin arvokas ja opettavainen kokemus.

Eräältä talon vakiokävijältä kuulin, hänen kanssaan juteltuani, että Hermannin diakoniatalo oli pelastanut hänen elämänsä, sillä hän oli lopettanut juomisen kokonaan sen jälkeen, kun oli ensimmäistä kertaa osallistunut jumalanpalvelukseen diakoniatalolla. Hänestä oli ensiarvoisen tärkeää, että löytyy paikkoja, joihin voi vain tulla ja olemaan, ehkä juttelemaan toisten ihmisten kanssa.

Tuomas Hurme

teologian maisteri, päihde- ja mielenterveysammattitutkinnon opiskelija