”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle. Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:14-16)

Kun lapseni nappasi 1,5-vuotiaana käteensä pienen matkamuistoksi Valamon luostarista tuomani Valamolaisen Jumalansynnyttäjän ikonin ja alkoi suutelemaan sitä, tunnistin, että tässä on nyt jotakin erityistä. Hän ei koskaan ollut nähnyt kenenkään tekevän niin, eikä äitikään ollut vielä saanut pusuja osakseen. Tuo ikoni oli kodissamme tuolloin ainut kirkollinen esine joidenkin koriste-enkeleiden ja usean kirjahyllymetrin kätköissä olevan Raamatun sekä pienen, vuosia sitten rippilahjaksi saamani Uuden testamentin lisäksi. Raamatun ja Uuden testamentin pieni bongasi tuolloin myös, ja yletti nappaamaan ne – kerta toisensa jälkeen hän kantoi niitä nähtäväksi, vaikka ulottuvilla olisi ollut useita väritykseltään kiinnostavampia kirjankansia kuin tämä beigen värisellä kankaalla päällystetty Raamattu tai valkoinen Uusi testamentti.

Näistä tapahtumista alkoi tietämättäni meidän tiemme kirkon jäseniksi. Lapsen kiinnostus säilyi, ja jos hän jätti Raamatun auki, otin tavakseni katsoa löytyikö sieltä jotakin ajankohtaan sopivaa. Toisinaan jotakin hyvin siihen hetkeen osuvaa, ja jatkoin ihmettelyä, miksi hän toistuvasti toimi näin, ja mikä viisaus häntä ohjasi. Puolisen vuotta näiden tapahtumien alkamisesta sain itse kesken työpäivän voimakkaan kutsukokemuksen, joka suuntasi selvästi ortodoksisen kirkon pariin. Ensimmäisissä palveluksissa käydessämme lapsi oli ”kuin karkkikaupassa”, haluten suukotella kaikkia mahdollisia ikoneita ympäri kirkkoa. Pikkuihminen on nyt kolme vuotta vanhempi, ja hän  haluaa edelleen käydä kirkossa säännöllisesti ja rakkaus ikoneihin ja niiden kuvaamiin pyhiin on säilynyt. Ikonien kertomuksellisuus on osoittautunut hienoksi tavaksi oppia Raamatun kertomuksista ja kirkon sanomasta. Aavistelen, että ikoneista hän tietää tällä hetkellä enemmän kuin minä, koska ne ovat kerhossa hänen intohimonsa kohde, ja kerhotytöt ovat selvästi jaksaneet avata niiden sisältöjä hänelle. Kirkossa ollessaan hän kuuntelee tarkasti ja poimii muistiinsa asioita, mistä hauskana esimerkkinä parin vuoden takainen helatorstain kirkkomatka: matkantekoa hidastivat satamaan edellä ajavat rekkaletkat, mistä pikkumies hermostui, että “Jeesuskin ehtii mennä taivaaseen ennen kuin me ehditään kirkkoon!” Oli siinä äidillä naurussa pitelemistä – meillä ei keskenämme ollut ollut helatorstain merkityksestä puhetta, joten hänen oli täytynyt poimia asia edellisen sunnuntain palveluksesta. Nauratti siksikin, että itselleni helatorstain merkitys oli oikeasti auennut oikeasti vasta 40+ -iässä, mutta tämä 3-vuotias tietää.

Kirkossa käydessäni näin ilmoitustaululla Uskontojen yhteistyö-foorumin lehtisen, jonka otsikko oli “Lapsen oikeus Pyhään”, ja jäin miettimään asiaa. Olihan lapsi näyttänyt jo osaamatta asiaa sanoittaa, että hän tunnistaa – ja rakastaa – sitä mikä on Pyhää. Kun viime aikoina on keskusteltu kristillisen kasvatuksen antamisesta tai neutraloimisesta päiväkodeissa ja kouluissa monikulttuurisuuden ja -uskontoisuuden nimissä, usein kuulee perusteltavan neutraaliutta sillä, että lapsi saa aikuisena itse valita, tai että on hyvä tuntea muitakin elämänkatsomuksia. Jos lapsena ei pääse osalliseksi kirkon toimintaan ja kuulemaan sen sanomaa, miten hän voisi myöhemmin valita? Tai miten kukaan voi käydä keskustella omista juuristaan, jos niihin ei ole luonnollista kosketusta; käydä dialogia uskontoon liittyvistä asioista, jos tuo maailma on jäänyt vieraaksi? Jos lapsi jää paitsi Pyhän kosketuksesta ja omaksuu vain materialistisen maailmankuvan, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa ”valita” tai vaikkapa yhdistää nämä maailmat toisiinsa?

Tässä tapauksessa lapsi ohjasi äitiä kirkon pariin, ja sen jälkeen itsellä on ollut tehtävänä mahdollistaa hänelle se, minkä hän on selvästi itse jo valinnut. Kunnia ja kiitos olkoon Jumalalle, jonka keinot ovat ihmeelliset. Joskus lähimmäisen rooli on vain nähdä, kuulla ja mahdollistaa, jotta valo voisi loistaa.

“Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.” (Matt. 5:15)

Katja Vilponiemi

diakoni-sosionomi-opiskelija

Hermannin diakoniatalo, erityisdiakonia