”Olipa kerran nainen, jolla oli neljä tytärtä. Hän mietti, miten hän voisi opettaa tyttärilleen, ettei mitään pidä tuomita liian nopeasti. Niinpä hän antoi jokaiselle tyttärelleen tehtävän mennä katsomaan kukin omalla vuorollaan kirsikkapuuta pitkän matkan päästä.

Kun jokainen tyttäristä oli käynyt katsomassa kukin vuorollaan kirsikkapuuta hyvän matkan päästä, äiti kutsui heidät kaikki koolle. Hän pyysi jokaista kuvailemaan vuorollaan, miltä puu oli näyttänyt.

Vanhin tyttäristä kuvaili, että puu oli ruma, vääntynyt, ja näytti tekevän kuolemaa.

Toinen tyttäristä kertoi, että eihän! Puu oli ollut täynnä pieniä nuppuja, ikään kuin täynnä lupauksia jostain uuden alusta.

Kolmas tyttäristä oli erimieltä: Hänen mukaansa puun kukat kukoistivat, ja niiden tuoksu oli huumaavan makeaa. puu näytti niin kauniilta, ettei hän ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Nuorin tyttäristä kiisti muiden väittämät: Kirsikkapuuhan oli notkunut kirsikoista! Se oli täynnä elämää!

Äiti kuunteli tyttäriään hiljaa ja sanoi heille, että jokainen heistä oli oikeassa, koska he kaikki olivat nähneet saman puun. Ensimmäisen tyttäristään hän oli lähettänyt matkaan talvella, toisen keväällä, kolmannen kesällä, ja nuorimman tyttärensä syksyllä.

Hän opetti tyttärilleen, etteivät he voineet tuomita puita vain yhden ajanjakson- tai pelkän pinnan – perusteella.”

Inspiraation lähteenä tähän kirjoitukseen www.hrtwarming.com

Piia

Erityisdiakonian suntio

#minäpäätän #jagbestämmer #idecide