Kevään aikana on eteen tupsahtanut tilanteita, jotka ovat jääneet mieleen. Tai ennemminkin koskettaneet tunteisiin ja jääneet sydämeen. Hetket ovat kulkeneet mukanani ja huomaan miettiväni turvaa. Millaista turvaa ihminen kaipaa? Keneltä? Missä?

Kuuntelin työmatkalla suositun Kansanradion ennakkomainosta. Kuulin siinä miehen sanovan ”… että jotkut menevät kirkkoon nukkumaan”. En tiedä mihin tuo juttu liittyi mutta mieleen nousi erityisdiakonian Pullakirkko. Ei ole tavatonta, että yön kadulla, rappukäytävässä tai ilmanvaihtokoneen suoman lämmön suojassa yönsä viettänyt nukahtaa kesken jumalanpalveluksen. Kirkon penkissä on turvallista. Paikalla on suntio, joka istuu jumalanpalveluksessa seurakuntalaisten keskellä. Ei tarvitse pelätä, että joku tulee pahoinpitelemään tai ajamaan pois. Uskaltaa nukahtaa, kun unta valvotaan. Jos ei pahasti kuorsaa, niin saa nukkua väsymystään pois Jumalan huoneen suomassa turvassa.

Vapun lähestyessä olin metron portaissa nousemassa Rautatientorille, kun kuulin takanani nuorten tyttöjen keskustelun. Siinä kerrattiin viime aikojen kännäämisiä ja miten sekaisin kukakin on ollut. Havahduin tosissaan siinä kohtaa, kun tytöt alkoivat pohtia sitä, miten omat vanhemmat eivät huomaa mitään – siis alkoholin käyttöä ja juovuksissa kotiin tuloa. Toinen kyseli, että miten on mahdollista, että äiti ei huomannut, vaikka hän tuli kotiin juovuksissa ja oli juuri polttanut tupakkaa ennen kotiovesta astumista. En nähnyt tyttöä mutta kuulin hänen jotenkin vilpittömän ihmettelynsä, ehkä hämmennyksenkin. Minulle tuli tunne, että hän olisi halunnut, että asiaan olisi puututtu. Olisiko hän kokenut olevansa turvassa, jos hänen käyttäytymiseensä olisi puututtu? Ei ehkä silloin yöllä mutta seuraavana aamuna. Toivoiko hän vanhempaa, joka ei tuomitse mutta pitää huolta ja turvassa nuoren omilta liiallisuuksiin meneviltä kokeiluilta?

Aurinkoisena kevätpäivänä vaihdoin Kurvissa ratikasta metroon. Metron oven liepeillä oli kerjäämässä mies, hyvin suomalaiselta näyttävä. Paikalle tuli kansan suussa ”laitapuolen kulkijaksi” nimetty mies. Hän kaivoi taskujaan ja horjahdellen osui pudottamaan kolikkonsa kerjäläisen kuppiin. Voiko tuohon mitään lisätä. Ei antanut todennäköisesti paljostaan mutta antoi sydämestään. En tiedä oliko kerjäävä mies paremmin turvassa tämän jälkeen – ehkä. Toivon pilkahduksen verran.

Viime syksynä Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista osa saa kielteisen turvapaikkapäätöksen ja heistä osa katoaa ”maan alle”. Jotkut sen takia, että entinen kotimaa ei myöskään ota heitä takaisin erilaisista syistä. Mitä tekee ihminen, jolla ei ole mitään paikkaa mihin mennä, mihin päänsä kallistaa, ei ketään keneltä apua pyytää? Onko viimesijainen turva kirkkoturva? Saako turvaa hakeva turvan Jumalan huoneessa?

Virressä 397 laulamme, että kun on turva Jumalassa turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla. Herra hoitaa lapsiansa seurakunnassansa. Siihen hän tarvitsee meitä ihmisiä välikappaleikseen. Iloitkaamme siis auttajasta, Herran kansa Jumalasta.