Hiihtolomalta on jo varmasti palattu. On palattu, vaikka ei olisi edes lähdetty. Mutta on helpompi sanoa, että ollaan palattu. Se oli lomana ihan tavallinen. Ensi vuonna ehkä keksitään jotain uutta. Arjen taas alkaessa voisi tutustua, mitä tarkoittaa käsien ristiminen rukoukseen.

Kun laitat kädet ristiin ja katsot niitä, niin ajattele seuraavasti. Peukku = lähimmäiset. Siinä he ovat – esirukouksessa. Etusormi = opettajat ja kasvattajat. Näin tämä laajenee. Keskisormi = päätöksentekovalta. Siinä nyt ainakin on avun ja korkeimman viisauden läsnäolon pyynnön foorumi. Nimetön = avunantajat. Näin kätemme antavat siunauksen valtavalle joukolle ammattilaisia ja vapaaehtoisia ja muuten satunnaisestikin auttajia. Pikkurilli = oma itseni. Olen mukana pyytämässä siunausta myös itselleni, unelmilleni, toiveilleni. Ja kaikki tämä hyvä kaikkien puolesta laittamalla kädet ristiin. Jos ajattelet näin, olet siunaamassa pienellä eleellä koko maailmaa. Näin pääsiäisen alla on ehkä hyvä alkaa tätä harjoitella niin kuin paavi Fransiscus meitä opettaa.

Hiihtoloma on oikeastaan urheiluloma. Ja melkoista urheilua tämä liikkuminen ja kaduilla ”hiihtäminen” on ollutkin ja on. Koiran ulkoiluttajana olen luistellut oikein kunnollisen voltin kanssa ja suorittanut mäenlaskun etulipan siivittämänä. Niistä jäi paljaisiin käsiin hiekoitushiekan muotoilemat muistot. Urheilulomat ovat vaarallisia. En edes uskalla kuvitella tällä leveysalueella himopilkkijöiden kokemuksia. Kun näillä keleillä panostaa urheiluun niin urheiluvammat ovat top ykkönen.

Mutta, nyt hetkeksi Lennart Koskisen ajatuksiin. Hän kirjoittaa seuraavaa. ”Meidän työelämällemme leimallisissa hierarkkisissa organisaatioissa esiintyy ilmiö, joka ei lakkaa hämmästyttämästä minua, koska se on yhtä ilmeinen kuin tuhoisa kaikille, joita asia koskee. Joka tasolla on normaalisti joku, joka on pystyvä ja jolla on juuri oikea pätevyys tekemäänsä työhön. Kyseessä voi olla teknikko, ekonomi tai virkamies, tai vaikkapa työryhmän työntekijä. Kun sitten etsitään toiminnalle johtajaa, on sellainen saatavissa yrityksen sisältä, ja kukapa mukaan silloin valitaan kuin tuo pystyvä työntekijä. Se kuulostaa niin itsestään selvältä. Jokaisella tasolla ylennetään pätevin seuraavalle tasolle — kunnes hän ei enää olekaan niin kykenevä. Niinpä silloin jämähdetään paikoilleen katselemaan, kuinka toisia ylennetään edelleen. Tätä ilmiötä kutsutaan myös ”pätevyystasolleen ylentämiseksi”, ja se tuhoaa sekä yrityksen että ihmisen. Tuskin on parempaa tapaa panna kunnon työntekijä polvilleen. Työelämä vilisee turhautuneita työnjohtajia, jotka kerran olivat ammatistaan ylpeitä työntekijöitä.

Kulttuurin ylläpitäjä: Organisaatiossa on monia, jotka eritavoin pitävät yllä sen kulttuuria, toisin sanoen edustavat ja tulkitsevat useimmiten näkymättömiä normeja, arvotuksia ja asenteita, jotka rakentavat kulttuuria. Johtaja on aina asemansa painokkuuden tähden sellainen, tiedostipa hän tai ei. Päällikkö, joka on myös johtaja, tekee tämän tietoisesti. Hän muotoilee yrityksen visioita, päämääriä ja keinoja ja tiedottaa niistä päivittäisessä työssään.”

Kahil Gibrankin pohtii työtä. ”Silloin kyntömies sanoi: Puhu meille Työstä. Ja hän vastasi sanoen: Te teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu. Kun teette työtä, rakastatte todellakin elämää. Ja jos joku rakastaa elämää tekemättä työtä, hän ymmärtää elämän syvimmän salaisuuden.

Ja kaikki työ on turhaa, ellei ole rakkautta. Ja kun teette työtä rakkaudella, sidotte itsenne sekä itseenne että toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Ja miten tehdään työtä rakkaudella. Se on kankaan kutomista langoista, jotka ovat vedetyt omasta sydämestä, ikään kuin rakastettusi joutuisi kantamaan vaatetta. Se on talon rakentamista hartaudella, niin kuin rakastettusi asuisi siinä talossa. Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä. Sillä jos te leivotte leipäänne välinpitämättöminä, te leivotte kitkerää leipää, mikä voi ainoastaan puolittain tyydyttää nälkää.

…Työ on näkyvää rakkautta”.

Näissä mietteissä Hermannin diakoniatalossa

pastori Pekka