En minä tiedä kuinka aion selviytyä

lainalyhennysten

velkaerien

eräpäivien

harmaassa, monimutkaisessa labyrintissä.

En minä tiedä enkä välitäkään

Nyt vain hengitän tämän hetken turvaa.

Kuuntelen tuulen keinuntaa pihapuussa.

Nuo viralliset, totiset kirjeet

kiikutan nauraen äitini syliin

pohjattomaan.

Olen kirjoittanut tämän runon lukioiässä, aikana kun en ollut maksanut vielä ensimmäistäkään vuokraa, ottanut lainaa tai hoitanut yhtään laskuani maksuun. En oikeastaan ymmärtänyt talousasioista mitään, eikä minun vielä tarvinnutkaan. Ne vähäiset viranomaisilta tai pankista tulevat kirjeet, joita silloin sain, vein avaamattomana aina äidilleni. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi avata kirjeitä ja lukea niissä olevaa paperinmakuista tekstiä, sai minut tuskastumaan. Minä ei ollut noita kirjeitä varten eikä minua kiinnostanut niissä olevat asiat. Se oli nuoren ihmisen epävarmuutta ja toisaalta uhoa, aivan kuin voisin olla senkaltaisten asioiden ulkopuolella.

Suora leikkaus nykyhetkeen: Asukasohjaaja tapaa toimistossaan tukiasukkaan, jolla on kädessä nippu papereita. Pinossa on avattuja ja avaamattomia kirjekuoria: päätöksiä ja lisäselvityspyyntöjä Kelasta, kirje perintätoimistosta, papereita, joiden tarkoitusperä ei ole edes tiedossa, ryppyisiä sosiaalitoimien päätöksiä, maksusitoumus ja sähkölasku, jonka eräpäivä oli jo toissa viikolla. Paperi paperilta asukas ja asukasohjaaja käyvät nipun läpi, avaavat kirjekuoria, hoitavat asioita sähköisissä asiointipalveluissa. Selvittävät, soittelevat, skannaavat ja ihmettelevät. Tekevät hakemuksia ja lähettävät liitteitä. Joskus turhautuvat ja väsyvät, juovat kupin kahvia, huvittuvat asioiden älyttömyydestä, yrittävät ajatella positiivisesti, ottavat aikalisää ja sopivat uuden tapaamisajan.

Elämä yllättää uudelleen ja uudelleen. Runon kirjoittanut nuori nainen, joka kantoi omat viralliset, totiset kirjeensä äitinsä syliin, on nyt se syli johon noita kirjeitä kannetaan.  Joskus se, missä luulit olevasi heikoilla, voi kääntyäkin voimaksesi ja vahvuudeksesi. Toisen rinnalla kulkeminen on helpompaa, kun on itse ollut epävarma ja pienellä paikalla. Pieniä me olemme kaikki, loppuun saakka, mutta onneksi suuremmissa käsissä.