Aloitin Hermannin diakoniatalolla harjoittelun maaliskuun puolessa välissä. Tarkoitus oli startata harjoittelu kevätleirillä. Ikäväksemme leiri peruuntui johtuen Korona- tilanteesta. Paljon muutakin peruuntui, mutta päätimme että harjoitteluni jatkuu kaikesta huolimatta, jos vain pysyn terveenä. Ja niin minä pysyin terveenä. Ajattelin että harjoittelustani tulisi varmasti erilainen kun olin odottanut. Menihän diakoniatalo kiinni silloin maaliskuun puolessa välissä. Toimintaa supistettiin ja toiminta siirtyi puhelimen varaan pääsääntöisesti. Talo oli kiinni, mutta toiminta jatkui toisella tavalla.  

Hermannin diakoniatalo alkoi jakamaan akuuttiruokakasseja päivittäin. Sain olla siinä mukana alusta lähtien. Sain käydä tutustumassa Myllypurossa ruokakassien tekemiseen. Se osoittautuu todella fyysiseksi hommaksi, mutta siellä oli mukavaa ja kaikilla oli tekemisen meininki. Työ tuntui niin tärkeältä, että työn raskaus ei edes haitannut. Oikeastaan sain kokea harjoitteluni aikana paljon asioita, joita en osannut edes ajatella kokevani. Sain tutustua Hermannin mahdottoman mahtavaan tiimiin. Kaikki ne lukuisat ihanat vapaaehtoiset. 

Harjoitteluni siis oli ja on kaikkea muuta kun olin ajatellut. Hetkeäkään en ole ajatellut, että harjoitteluni ei olisi ollut tärkeä kokemus minulle opinnoissani ja elämässäni. Ymmärsin myös, että kriisi tuo elämään myös paljon asioita, joita ei olisi koskaan ymmärtänyt ennen kriisiä.  

Tämä pari kuukautta on varmasti monelle niin kuin minullekin ollut matka. Matka, jonka aikana olemme kokeneet pelkoa, epävarmuutta, toivoa ja surua. Olemme kuitenkin välittäneet lähimmäisestä tämän kriisin keskellä jollain erityislaatuisella tavalla. Ikävää on, että tässä kriisissä monet ovat jääneet myös totaalisen yksin asioidensa kanssa. Kaikkia avun tai tuen tarvitsemia emme ole pystyneet tavoittamaan. Emme ole pystyneet heille tarjoamaan heidän tarvitsemiaan palveluita tänä aikana. Palveluita, jotka silloin maaliskuun aikana ajatettiin alas, koronan vuoksi. Hartain toiveeni on, että saadaan pian yhteiskunta palaamaan normaaliksi. Pieni toivon kipinä hiipii silmäkulmiin myös siitä, että yhteiskunta ottaisi tässä haastavassa tilanteessa paremmin huomioon ne kaikista haavoittuvaiset. Ne ihmiset, joita tämä kriisi kosketti suuresti. 

Toivon tästä huolimatta kaikille mukavaa kevään jatkoa ja kaiken tämän keskellä toivoa ja iloa elämään.  

Jaana Eronen

diakonissa-sairaanhoitaja-opiskelija