Seuraavat pari viikkoa ei varmaan muusta kahvipöydissä jutella kuin jääkiekosta. Tai ainakaan minä en muusta juttele, sillä jääkiekko on itselläni lähellä sydäntä. Suomen miesten historian kolmas jääkiekon MM-kulta täysin nimettömällä pelaajaryhmällä oli sen kokoluokan sensaatio, että sellaista ei suomalainen urheiluhistoria taida tuntea.

Meihin ei kukaan uskonut. Ei kukaan, paitsi tämä joukkue ja meidän valmennusjohto. Me lyötiin kaikki likoon, pelattiin joukkueelle, annettiin kaikkemme ja siitä tuli maailmanmestaruus, Jere Sallinen ja Toni Rajala sanoivat Radio Rockin haastattelussa juhlahumun keskellä.

Juhlinnan tuoksinassa on erityisesti lämmittänyt se, miten kaverit, joille ennen turnausta lähinnä naurettiin, ovat – odotuksista poiketen – nyt maailmanmestareita. Samalla koen piston sydämessäni. Odotusarvoni joukkueen menestykselle ennen turnausta oli pyöreä 0, koska pelaajat olivat lähtökohtaisesti niin paljon heikompia kuin muilla mailla. Olin yksi naureskelijoista. Kyrie eleison.

Skeptisyydestäni huolimatta seurasin koko turnauksen ajan Suomen ja myös muiden joukkueiden otteita tiiviisti. Ilman staroja pelannut Suomen maajoukkue harjoitteli viisi viikkoa yhdessä ennen turnausta ja kun joukkue aloitti pelit, niin saattoi huomata, että Joukkue isolla jiillä oli yritteliäs, rohkea ja positiivinen. Haastatteluissa pelaajat olivat vapautuneen oloisia, humoristisia ja omia itsejään, mikä viesti siitä, että heillä oli hyvä olla. Valmentaja Jukka Jalonen ja koko valmennusryhmä valoi omiinsa uskoa ja osoitti sen myös käytännössä peluuttamalla joukkueen pelaajia tasaisesti läpi turnauksen. Kun kisoihin valittuihin pelaajiin uskottiin, niin he myös alkoivat uskoa itseensä. He uskalsivat yrittää, eivätkä pelänneet epäonnistumista.

Tältä pohjalta aloin miettimään, että miten tätä kiekkoleijonien esimerkkiä voisi soveltaa arjen elämässä?

Ajattele: Mitä jos meillä kotonamme, läheistemme kesken, työpaikallamme, seurakunnassamme tai missä ikinä vaikutammekaan, olisi sama asenne ja ajatus, kuin näillä ”tusinajätkillä” ja heidän valmentajillaan, joiden ei pitänyt voittaa yhtään mitään MM-kisoissa. Mitä jos istuisimme alas, sopisimme asioista, siitä ku mitäkin tekee, puhaltaisimme yhteen hiileen, jokainen kannustaisi toista, puhuisi hyvää, uskaltaisi olla haavoittuva ja keskeneräinen, mutta myös rohkea ja päättäväinen? Mitä jos pelaisimme joukkueelle, emmekä itsellemme? Mitä siitä voisi seurata?

Hermannin dream team

Mestaruuden jälkeisenä maanantaina täällä Hermannissa jaettiin hävikkiruokaa sitä tarvitseville, niin kuin muinakin kesän maanantai- ja torstaipäivinä. Koko operaatiosta vastasi Hermannin kultaakin arvokkaammat vapaaehtoiset. Katselin ja olin myös vähän mukana operaatiossa hieman uusin silmin. Tarkkailin nimittäin tiimiä ja sen jokaista jäsentä Suomen maailmanmestaruuden herättämien ajatusteni pohjalta. Kysyin itseltäni: mitkä roolit tiimiläisillä ovat, miten he kommunikoivat keskenään, miten he kohtaavat ihmisiä, nauttivatko he siitä, mitä tekevät? Miten tätä joukkuetta koutsataan?

Yllätyksekseni huomasin, että tämä Hermannin dream teamhan on kuin huippuunsa valmennettu joukkue ja kaikki sujui kuin itsestään, ilman hätäilyä ja ilman kiristelyä (vaikka yksi leipälaatikko tippui erään vapaaehtoisen varpaille ja silloin olin näkevinäni pientä irvistelyä, mikä on varsin ymmärrettävää). Vapaaehtoisten tiimi keräsi lahjoituksilla saadut hävikkiruoat, järjesteli paikat ja organisoi jakamisen ja palveli arvioni mukaan yli 50 henkilöä ja kaikki sujui, kun rasvattu. ”Tätä me ollaan treenattu”, kuului vastaus kun kysyin, että miten tämä kaikki sujui näin helposti.

Olen huomannut, että Hermannin diakoniatalossa ihmisen on helppo olla. Täällä ei ole tähtipelaajia, täällä ei ihmisiä arvostella. Täällä kohdataan ja ollaan aitoja. Naamioita ei tässä talossa tarvitse pitää ja se on vapauttavaa.

Jeesuksen jengiin

Kun Jeesus valitsi omaa joukkuettaan, niin hän kutsui mukaansa tavallisia ihmisiä. Jeesuksen seurassa kulki kaikenlaista väkeä, joista osa oli myös sellaista porukkaa, joita katsottiin yleisesti nenänvartta pitkin ja joille ehkä naurettiin. Tätä porukkaa Jeesus opetti ja heillä hän näytti esimerkkiä myös omalla elämällään. Kolmen vuoden ”leirityksen” jälkeen Jeesus hoiti kotiin ultimaattisimman maailmanmestaruuden Golgatan finaalissa. ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi ”, niin kuin virressä 90 lauletaan.

Jeesus Kristus avasi jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden iankaikkisiin kultajuhliin. Tätä uutista hän on valjastanut kirkkonsa levittämään. Kirkko ei ole vain rakennus tai instituutio, vaan se olemme me kristityt, Jeesukseen Kristukseen uskovat ja tähän uskoon kastetut. Tässä Jeesuksen joukkueessa erikoista on se, että me emme todellakaan ole aina sen luottamuksen arvoisia, joka meille on suotu, mutta silti Jeesus uskoo meihin. Hän on halunnut sinut ja minut joukkueeseensa. Se on aika hienoa. Yritetään kohdella toisiamme myös samalla tavalla. Kannustamalla ja rohkaisemalla toista voi olla järisyttävät vaikutukset.

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Matt. 7:12

Ilkka Kujala

Kirjoittaja on teologian opiskelija Helsingin yliopistossa ja teologiharjoittelussa Hermannin diakoniatalossa heinäkuun puoleenväliin saakka.