Korvakorussa oli pieni muovinpala. Se pääsi tippumaan lattialle juuri, kun piti lähteä menemään. Palanen oli vain yhden millimetrin pitkä, ja se joutuikin oikein tosissaan hukkaan. Keksittiin hakea rikkalapio ja harjata kaikki mahdollinen esiin tarkempaa tutkintaa varten. Löytyi hiekkaa ja nuhjuisia pölykääryleitä, ja kun puuhassa alkoi tulla hiki, muistin, että Raamatussa etsittiin samalla tapaa:

”Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’ Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk 15:8-10)

Jeesus tahtoo löytää. Hän etsii sieltä, missä luulisi olevan vain rikkinäistä ja romua. Hän etsii, vaikka joku on jo tottunut elämään hämärässä. Hän etsii niitä, jotka ovat tarkoituksella lähteet karkumatkalle.

Mitä sitten, jos tulee löydetyksi? Jos Jeesuksen rakkaus tuntuu melkein luvattoman hyvältä: Se, että saa töppäykset anteeksi, eikä niitä tarvitse muistella. Että on tarkoitus sille, miksi täällä ollaan. Että saa aloittaa reilusti alusta, ihan uutena ihmisenä.

Silloin saattaa hiipiä mieleen, että on jo liian myöhä. Jos tärkeimmät paikat onkin jo jaettu, ja tarjolla enää häntäpään sijoituksia. Jos enää ei ehdi, kun kirittävää on liikaa. Ja elämä on vienyt voimat, eikä itseään jaksa enää yhtään parannella.

Ei ole liian myöhä.

Jeesus kertoi isännästä, joka palkkasi viinitarhaansa työntekijöitä, osan aamuvarhaisella, osan aamupäivällä (Raamatussa sanottuna: kolmannella tunnilla), ja viimeiset vasta myöhään iltapäivällä (yhdennellätoista tunnilla). Ensimmäisenä tulleille isäntä lupasi päivän työstä palkkaa denaarin verran.

”Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’ ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” (Matt 20: 8-16).

Viimeiset eivät saa vähemmän, eivätkä ensimmäiset enemmän. Jokainen on yhtä tärkeä. Kun kutsuja on taivaan Isä itse, on hyvä tulla mukaan, vaikka olisi jo melkein myöhäistä.

Iipi

Hermannin vapaaehtoiskynäilijä