Kuvassa poseeraavat diakoniatyöntekijä Kimmo Kajos, sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun kolmannen vuoden opiskelijat Sampo Säämänen ja Lauri Tilli.

Harva opiskelija pääsee työharjoittelun aikana tutustumaan aitoon vankilaan tai sen erinäisiin protokolliin. Toisin kuitenkin kävi meidän osaltamme. Normaalista vankilaprotokollasta poiketen saimme tilaisuuden tutustua kriminaalityöhön ilman monen kuukauden jonotusta tai muita taustatietojen selvitystä. Kyseessä ei siis ole mikään jokapäiväinen elämys.

Matkaan lähdimme harjoittelupaikastamme Hermannin diakoniatalolta. Matka Hermannista kestää vain viisi minuuttia ja siksi vankilan portit voikin melkein jo nähdä tullessaan töihin. Vaikka Netflix ja muut suoratoistopalvelut ovat täynnä vankilasarjoja ja elokuvia, ei tällaiseen reissuun tule valmistautua niiden pohjalta. Ensisilmäyksellä Helsingin vankila vaikuttaa suurelta, melkein jopa pieneltä kylältä. Heti porteista sisään tullessamme henkilökunta tarkasti henkilöllisyytemme ohjasi meidät pukuhuoneeseen erilliseen odotustilaan. Ei puhelimia, ei laukkuja ei metalliesineitä, ei kameroita ei älykelloja luki odotustilan huomioitavaa julisteessa. Viimeisten preppauksien ja Kimmon tsemppipuheiden jälkeen vanginvartija pyysi ystävällisesti meidät juuri saapuneen kanttorin kanssa turvallisuustarkastukseen ja metallinpaljastukseen. Prosessia voi kuvailla samantyyppiseksi, kuin lentokentän turvatarkastusta miinustaen faktan, että olimme matkalla esiintymään tuomittujen vankien eteen. Reittiä kirkkosaliin ei voi myöskään verrata lennolle lähdön kanssa. Suljettujen metalliovien määrä laittoi pään pyörälle, mutta myös avasi entisestään käsitystä, siihen minne olimme menossa. Kirkkosaliin päästyämme voin sanoa jopa yllättyneeni kuinka avara ja tilava se oli. Ortodoksiset vaikutteet koristivat kirkkosalin sisustaa muodostaen juhlavan tunnelman sen kävijöille. Salin ikkunoista pystyi tähystelemään sisäpihalla sijaitsevaan ulkokuntosaliin ja muihin vankilan alueisiin. Sitten alkoikin valmistelu ja vankien odottelu.

Myönnettäkööt, että Prison Break ja Orange Is the New Black ovat muovannet ennakkoluuloani vankien ulkonäöstä, sekä olemuksista. Tämä ei kuitenkaan päde oikeassa maailmassa. Suurin osa vangeista olivat kohteliaita nuoria jotka olivat oranssien kokohaalarien sijaan pukeutuneet omiin vaatteisiinsa. Tämänkin stereotypian voi siis unohtaa.

Hartauksia pidimme yhteensä kolme, ja jokaisella kerralla, omaksi yllätykseksemme saimme reilun yleisön. Meidän mielestämme harjoittelupäivä oli paitsi oppimiskokemus myös hengellinen matka, joka antoi käsityksen siitä, miten diakoniatoiminta voi auttaa myös vankilan vankeja. Oli hienoa lukea raamatuntekstejä jumalanpalveluksessa, vaikka tilanne oli aivan uusi ja tuntui kuin ei saisi happea kunnolla, aivan kuin kirkkosalin ilma olisi kadonnut taivaan tuuliin. Tekstien lukemisen edetessä tuntui kuin kehomme olisi keventynyt ja raamatuntekstien sanat alkoivat tuntua luontevilta kielen päällä. Kajos oli loistavana tukena ja esimerkkinä meille ja hän teki tekstien lukemisesta vangeille luontevampaa ja helpompaa. Kajos antoi meille hyvää palautetta ja tuli todella huojentunut fiilis aivan kuin metalliset käsipainot olisivat pudonneet harteilta. Olemme kiitollisia tästä kokemuksesta.

Opimme, että vankilassa diakoniatyö ei ole vain ulkomaailman tukemista vaan siihen voi sisältyä myös vangin sisäisen rauhan ja hengellisen kasvun tukemista. Vankien kanssa oleminen ei tuntunut epämukavalta tai haastavalta vaan päinvastoin tuntui kuin vangit olisivat olleet iloisia, että Kajos ja me opiskelijat saavuimme paikalle ja kohtasimme heidät ihmisinä ei rikollisina. Opimme, että kaikilla ihmisillä ei välttämättä mene yhtä hyvin ja he voivat tulla eri taustoista, mutta Jumala rakastaa heitä ja on antanut heille tarkoituksen syntyä tähän maailmaan. Saimme valtavasti kokemusta jumalanpalveluksien järjestämiseen erilaisissa ympäristöissä. Vaikka uudet paikat saattavat jännittää, niin kannattaa ottaa ne uusina mahdollisuuksina ei esteinä.