Loppukeväästä 2024 on juhlittu Hermannin diakoniatalon 20-vuotista historiaa Hämeentiellä. Kuluneet 20-vuotta ovat tarjonneet lukuisille talon kävijälle tukea ja apua. Monille päihteiden ja asunnottomuuden kanssa kamppailevalle on löytynyt mahdollisuus elää seesteisempi vaihe elämässä Hermannin palvelujen myötä. Joukossa on myös heitä, jotka ovat saaneet elämänsä vahvasti raiteilleen pysyvämmin. Yksi heistä on Lauri Herranen. Allekirjoittanut kävi Laurin kanssa toukokuussa keskustelun, jonka pohjalta on kirjattu seuraavat ajatukset.

Mikä oli ensimmäinen kosketuksesi Hermannin diakoniataloon?

Ollessani Kurvin huumepolilla vuonna 2006 silmiini osui kuntoutuskoti Tarpoilan esite.  Etsin silloin kuntoutuspaikkaa, jossa olisi jatkoasumismahdollisuus. Tarpoilan esitteestä selvisi, että kuntoutuksen jälkeen olisi mahdollisuus siirtyä Erityisdiakonian tukiasuntoon Hermannin diakoniatalon viereen. En halunnut enää sitä, että olisin vain katkolla ja kuntoutuksessa ja sitten palaisin takaisin päihde-elämään asunnottomana kadulle.

Mitä ensikosketuksen jälkeen tapahtui?

Otin yhteyttä Tarpoilaan ja kävin haastattelussa Hermannissa. Kun paikka vapautui, tuli Tarpoilan kesätyöntekijä hakemaan minua ja kuntoutus Sipoossa alkoi. Tutustuin Tarpoilan silloiseen ohjaajaan Taisto Taipaleeseen ja kolmen kuukauden kuntoutuksen jälkeen siirryin Hämeentie 75 soluasuntoon asumaan. Valitettavasti tuolla kerralla kuntoutus ei kantanut kovinkaan pitkälle vaan kaatui alkoholin takia ja minut ulos kirjoitettiin solusta.

Minkälainen vaihe sitten seurasi?

Olin kadulla taas. Kuitenkin ehkäpä onnekseni minulla oli sakkoja rästissä ja päätin lähteä suorittamaan ne. Pääsin yöksi Hermannin kriisiasuntoon, josta suuntasin matkani Sörkan kautta Jokelan avovankilaosastolle suorittamaan ns. ”sakkoelinkautista”, joka oli kolmen kuukauden mittainen.

Mitä Jokelassa tapahtui?

Jokelassa ollessani osallistuin kerran kuussa pidettävään Helsinkiläisten piiriin, jota Hermannista käytiin pitämässä. Tuolloin vahvistui ajatus siitä, että voisinko koittaa uutta kierrosta Tarpoilan kautta Hermanniin mutta nyt päätin että en pidä enää mitään kiirettä. Tarpoilasta paikka löytyi ja vapautumispäiväni, joka oli lauantai, lähestyi. Perjantaina kuitenkin vapaus alkoi siinä määrin poltella, että suunnitelmani oli lähteä Jokelasta kaupunkiin ja istahtaa johonkin kuppilaan nauttimaan tuoppi tai kaksi ennen kuntoutuksen alkua. Tämä suunnitelma kuitenkin kariutui, sillä lauantaina vapauduttuani oli Jokelan parkkipaikalla minua vastassa erityisdiakonian vihreä bussi, jolla eräs diakoni Kimmo kyyditsi minut Sipooseen ja toinen kierros Tarpoilassa alkoi.

Toisella kierroksella Tarpoilassa.

Palasin Tarpoilaan samaan huoneeseen, josta olin lähtenyt. Asenteeni oli nyt muuttunut eikä minulla ollut enää kiire. Vietin Tarpoilassa nyt puoli vuotta, jonka aikana rupesin miettimään määrätietoisemmin jatkoa, johon kuuluisi työskentelyä Vastuunkantajien Kirpputorilla sekä työllistämistyötä.

Tukiasunnosta toiseen.

Asennemuutokseeni liittyi myös oman historiani läpikäyminen ja luopuminen kaveripiiristä, joka oli kuulunut päihde-elämään. Tämän seurauksena tukiasuntoon siirtyessäni lähdin rakentamaan sosiaalista verkostoani uudelleen ja aluksi tähän ei kuulunut oikeastaan muita kuin Hermannin työntekijät. Se tuki minkä Hermannista silloin sain on kantanut tähän saakka ja olen siitä kiitollinen. Solutukiasunnon jälkeen seuraava etappi oli omaan tuettuun yksiöön siirtyminen Hermannissa. Samaan aikaan pääsin myös opiskelemaan lähihoitajaksi.

Mitkä olivat ne asiat, jotka sinua eniten Hermannissa tukivat?

Suurin tuki olivat erityisdiakonian työntekijät. Sain sitä kautta rakennettua turvaverkkoa ja tiesin, että saan koska tahansa jonkun Hermannin työntekijöistä kiinni mikäli apua tarvitsen. En kuitenkaan tarvinnut akuutisti apua siten, että olisi esim. tarvinnut soittaa kenellekään, koska kävin säännöllisesti pullakirkossa ja silloisessa päivätuvassa lähes päivittäin ja näin tapasin työntekijöitä säännöllisesti. Tukiasumisen säännöt olivat varsin selkeät ja ne antoivat mahdollisuuden oman vastuun ottamiseen tukien sitä kautta omaa työskentelyä raittiuden kanssa mutta kuitenkin armollisella tavalla.

Hermannista eteenpäin.

Tukiyksiön jälkeen minulle avautui mahdollisuus siirtyä itsenäiseen asumiseen Y-säätiön asuntoon. Tiesin, että nyt on mahdollisuus tehdä mitä haluan ja niinpä lopetin tupakan polton. Sain myös opiskelut päätökseen ja selviämishoitoaseman kesätöiden jälkeen sain työpaikan erityisdiakonian hoitokoti Neulansilmästä. Yhteys Hermanniin siis jatkui edelleen työtoveruuden merkeissä. Sittemmin olen työskennellyt Kovaosaisten Ystävät ry:llä sekä nykyisessä työpaikassani Helsingin vieraskodilla.

Mitä ajattelet Hermannista tänä päivänä?

Hermanni on minulle tänä edelleen tärkeä paikka, vaikka välillä kuluu pitkiäkin aikoja, etten käy esim. pullakirkossa. Ajatuksissani Hermanni on kuitenkin viikoittain. Mikäli minulla olisi valta niin Tarpoilan tahtoisin takaisin. Tarpoila pystyi matalalla kynnyksellä tarjoamaan tietä raittiiseen elämään. Yleisestikin ottaen päihdehoitokentällä tuntuu, että hoitoon hakeutumispolku on tehty liian vaikeaksi. Jos päihdeongelmainen haluaa hakeutua hoitoon, sinne pitäisi päästä matalammalla kynnyksellä ilman pitkään jonotettavia katkaisuhoitoja ja lääkärien lähetteitä.

Mitä muuta haluat sanoa?

Hermannin aika ja sen antama tuki muokkasi minua paljon ja teki minusta sen mitä minä olen. Arvostan elämää tänä päivänä ja pystyn jakamaan työssäni paitsi koulutuksen niin myös kokemukseni kautta paljon. Mulla on hyvä elämä, onnellinen parisuhde ja voin nauttia mm. veneilystä. En tiedä enää mitä muuta voisin toivoa. Kiitos teille!

Kiitos Lauri mukavasta juttutuokiosta!

Kimmo Kajos

ps. Nykyisille Hermannin kävijöille ja blogin lukijoille tiedoksi, että Kuntoutuskoti Tarpoila oli erityisdiakonian yhteydessä toimineen Vastuunkantajat ry:n ylläpitämä päihdekuntoutuspaikka Sipoossa ja loppuvuosina Myllypurossa. Hoitokoti Neulansilmä oli päihde- ja mielenterveys taustaisten hoitokoti Myllypurossa.