Olen Eva ja olin Hermannin Diakoniatalolla harjoittelussa syyskuun lopusta joulukuulle 2023 asti. Olen sosionomi-diakoniopiskelija nyt kolmatta vuotta Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Minulla on opintoja noin vuosi jäljellä.

Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta seurakunnassa työskentelystä, joten kerta oli ensimmäinen.

Olen erittäin tyytyväinen harjoitteluuni. Minusta oli tärkeää, että pääsin mukaan erilaiseen toimintaan, oli sitten kyseessä ruokien hyllyttäminen, jumalanpalveluksen pito, ruoka-avustus, palavereissa käyminen, keittäjänä toimiminen taikka vankilassa vierailu.

Ennen harjoitteluni alkua ohjaajani Kati soitti minulle ja kysyi, onko jotain tehtäviä harjoittelussani, mitä en halua tehdä. Vastasin, että ei ole, kunhan minua ei jätetä yksin. Tämä toive toteutui erittäin hyvin. Opin paljon ohjaajiltani, ja muilta työntekijöiltä siitä, millaista työtä diakoni tekee.

Se oli hyvin antoisaa, silmiä avaavaa sekä monipuolista. Tunne siitä, että saa ja voi auttaa, palkitsee ja tuo hymyn minun sekä toisen kasvoille.

Lähtökohtani ovat erilaiset mitä monella asiakkaalla Hermannissa. On käynyt hyvä tuuri, että kasvuympäristöni on ollut sellainen, missä ei rahahuolia ole ollut. En ollut koskaan kohdannut kunnolla sellaista ihmistä, joka on asunnoton. Kohtaamillani ihmisillä oli kertomuksia elämän kovuudesta, ikäviä muistoja ja huonoa tuuria. He joutuvat kantamaan jotain sellaista, mikä on monien sattumien summa. Mutta he ovat vahvoja, arvokkaita ihmisiä, jotka ovat selviytyneet kovilta kolhuilta. Tehtäväni ja haluni oli kuunnella, ymmärtää ja yrittää auttaa mitä pystyn. Toivon antaminen, empatia ja mahdollisten ratkaisujen löytäminen on tärkeää. Kuullessani ihmisen kärsimyksestä ja huolista, ensisijaisesti tunsin suurta myötätuntoa, jälkikäteen tunsin myös epäreiluutta. Mitä minä olen tehnyt sen eteen, että ei tarvitse pelätä selviytymistä herätessään?

Oli mielenkiintoista nähdä diakonin työnkuvaa laaja-alaisesti. Käsitykseni diakonin työstä muuttui paljon siitä, mitä se oli ennen harjoittelua. En ikinä olisi arvannut miten laajaa ja jalkautuvaa diakonin työ voi olla.

Harjoitteluni puolivälissä minulla oli kaikkien seurakuntaharjoittelijoiden kanssa yhteinen välireflektiotunti etänä. Jakauduimme pienryhmiin ja mietimme yhdessä diakoniatyön haasteita. Yksi haasteista oli kiire. Yhteiskuntamme painostaa meitä sellaiseen työmalliin, mikä on hyvin suorituskeskeinen ja liukuhihnamainen. Asiat ”hoidetaan” pois alta, eikä niitä käsitellä sen enempää. Onko asiaa tällöin oikeasti hoidettu vai näkyykö se vain paperilla hoidettuna?

Mielestäni on tärkeää, että tuleva diakoni-minä pitäisi huolen siitä, että kohtaisin asiakkaat niin, että heidän kanssaan olisi oikeasti aikaa keskustella. Esimerkiksi diakoninen kauppa, Hermannin valinta, on hyvä esimerkki siitä miten konkreettisen taloudellisen avun ja henkisen avun ja tuen voi yhdistää. Minusta oli ihanaa ja erittäin tärkeää juoda kahvia ja jutustella kiireettömästi asiakkaiden kanssa. Tai sitten vain kuunnella. Minulle on tärkeintä, että asiakas tuntee olonsa vastaanotetuksi ja ymmärretyksi.

Toivotan jokaiselle lukijalle rauhaisaa ja iloista uuden vuoden aikaa. Aion muistaa lomallani harjoittelureppua täynnä hauskoja ja ihania muistoja asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Lähtö tuntui haikealta, mutta olen nyt entistä kokeneempi ja oppineempi tulevaisuuden tuulia varten!

Kiittäen,
Eva