Oli tuomiosunnuntai marraskuussa vuonna 1974. Kirkonkylän kellot olivat juuri soineet kirkonmenojen päätyttyä. Kylän pojat olivat venerannassa tuoreilla syysjäillä kisailemassa polkupyörillä ja mopoilla ; kuka olisi nopein.

Kisailussa nopein oli veljeni, alkoi kuulua uhkaavaa ritinää ja kohta hän olikin mopoineen avannossa. Kaikki ryntäsivät avantoa kohti, mutta jää oli niin heikkoa, että kukaan ei uskaltanut lähelle avantoa. Lähestyessäni avantoa putosin kerran, putosin toisen kerran ja vielä kolmannen kerran mutta pääsin ylös, pudotessa kastuin vain kainoloihin asti. Samaan aikaan myös isäni oli nähnyt tapahtumat ja oli toisesta suunnasta tullut tilanteeseen, ilman apuvälineitä, turkkipäällä ja putosi myös jäihin, eikä päässyt ylös.

Tilanne oli paha; molemmat avannossa. Lähestyin ensin isäni avantoa makuulla ja yksi pojista seurasi ja otti minua jaloista kiinni ja käsi ojentui avannosta, saimme isäni ylös viime hetkillä, hän oli jo miltei tajunnan rajamailla, hän jäi huohottamaan jäälle. Tämän jälkeen lähestyimme veljeäni, joka oli uinut heikkoa jäätä rikkoen käsillään kantavan jään reunalle ja saimme hänet ylös jäistä, tapahtuma kesti arviolta noin viisitoista minuuttia.

Tapahtuma järkytti kovasta. En pystynyt käsittelemään tapahtunutta ja vaikka olinkin sankari, samoin kuin toinen poika, joka auttoi tilanteessa. Olin pitkään poissa tolaltani tapahtuneesta, kärsin masentuneisuudesta, joka vaihtui ajoittain epänormaaliin yliaktiivisuuteen. Tapaus johti pohtimaan kovasti asioita ja kaiken tarkoitusta; Jumalaa,elämän sattumanvaraisuutta ja kuoleman todellisuutta. Yksi seuraus oli vimmainen halu ottaa selvää uskosta ja kristillisyydestä ja myös johti hakeutumaan kirkolliselle alalle. Tapahtuman johdosta meidät palkittiin presidentin myöntämillä hengenpelastusmitaleilla noin vuosi tapahtuman jälkeen.

• 

Mitä ajattelen tapahtuneesta näin jälkeenpäin;

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tapahtuman jälkeen kärsin vuosia postrautaattisesta stressireaktiosta, eli vaikeasta kokemuksesta johtuvasta mielenterveydellisestä ahdistuksesta, samaan aikaan myös hengellisestä etsinnästä.

Tätä ei oikein tuohon maailman aikaan ymmärretty; en juurikaan saanut minkäänlaista apua ahdistukseeni aikuisten tai ammattilaisten taholta; sensijaan kyllä huomiota herätysliiketaustaisten ihmisten taholta jotka osasivat huomioda minua ja myös potentiaalin tilanteen hengelliseen selittämiseen ja asiasta keskusteluun.

Elämä on sattumanvaraista ja pienistä asioista kiinni, se voi päättyä milloin vain. Elämäntapahtumille ei välttämättä löydy selitystä eikä tarvitse yrittää selittää niitä uskonnollisesti; kuitenkin kristittynä voin ajatella, että elämä on Jumalan käsissä. Voin ajatella, että Jumala kuuli huutoni; ”Jumala auta” tai voin ajatella, että kaikki oli vain hyvää tuuria ja seurausta kovasta fyysisestä kunnosta hyvin hoidetusta punttisalilla käynnistä johtuen.

En tiedä.

Kriisitapahtuman jälkeen asioita on vaikea käsittää; miksi kävi näin; olisihan voinut käydä toisinkin; mikä on sattumaa, mikä Jumalan tahtomaa maailmassa; kysymyksiin ei välttämättä löydy tyydyttävää uskonnollista selitystä eikä asia ei parane välttämättä sielunhoidolla.

On monia keinoja jotka auttavat käsittelemään vaikeita kysymyksiä ja voivat auttaa eteenpäin kohti mielen tasapainoa.

Vaikeat kokemukset olisi hyvä päästä purkamaan vertaistuen tai ammattilaisen antaman terapian tai keskusteluavun välityksellä; tätä olen onneksi saanut kokea myöhemmässä elämässäni.

Ihminen on kokonaisuus; sielu/mieli/henki ja ruumis, jos yksi jalka on poikki meno on horjuvaa.

Helpottaa kun pyrkii tekemään niitä asioita joista pitää ja mitkä tuottavat itselle ja muille hyvää mieltä ja ohjaa ajatuksia johonkin konkreettiseen. Ei tarvitse ratkaista kaikkia vaikeita kysymyksiä ja pohtia loputtomasti tapahtunutta, osa jää mysteeriksi ja avoimeksi.

Parempi elää päivä vain ja hetki kerrallaan.

Pekka Tähtinen

diakoniatyöntekijä