Muutoksen tuulet puhaltavat koko Euroopassa. Monet maat ovat osallisina erilaisissa sodissa tai ovat vahvasti terroritekojen kohteina. Suomen hallitus hajottaa valtaa maakuntiin ja terveydenhuoltoa ollaan uudistamassa tavalla, josta ei tässä vaiheessa voida sanoa yhtään mitään.

Taloudelliset realiteetit ravisuttavat myös kirkkoa. Rahattomana se on usein onnistunut luomaan paljon hyvää ja rikastuttuaan mädäntynyt sisältäpäin. Rikas jää vaalimaan omaansa ja unohtaa jakamisen, auttamisen sakramentin.

Diakonia on yhtä vanha kuin kirkkokin ja tulee aina kuulumaan kirkon ydintoimintaan. Evankeliumi ja rakkaudenpalvelu, sanan ja teon julistus, kuuluvat yhteen. Uudenaikainen diakonian käsitys on syntynyt 1800-luvun lopulla. Lähinnä agraariseen yhteiskuntaan vaikuttanut kirkon toiminta ei kyennyt kunnolla tavoittamaan kaupunkeihin ja teollisuuden piiriin kerääntynyttä väestöä. Hiljaisesta kotiympäristöstään teollistuviin, kasvaviin keskuksiin joutuneet ihmiset eivät aina kestäneet sitä levotonta ilmapiiriä, johon he olivat joutuneet. Irtautuminen kotiympäristöstä merkitsi myös irtautumista omasta seurakunnasta. Tämä johti usein turvattomuuteen, juurettomuuteen ja surkeisiin elämänkohtaloihin. Lankeemukset toivat tuskaa, katkeruutta, köyhyyttä ja usein tähän kurjuuteen liittyi sairaus.

Yhteiskunta ja myös seurakunta ei ollut halukas ottamaan vastuuta huono-osaisista. Poikkeuksen tekivät uranuurtajat Sortavalan Diakonissalaitos ja Oulun Diakonissakoti. Ensimmäinen perustettu 1894 ja jälkimmäinen 1896. Seurakunnallisesta diakoniasta tuli hiljalleen kirkollisen elämän tunnuslause. Sen vaikuttavuus virkojen pienuudesta huolimatta oli huomattava ja loi perustan uudenlaisen seurakuntanäyn pohjaksi. Tämän näyn pohjalta esim. nuori kaupunki Lahti jaettiin 14 huoltopiiriin puutteenalaisten selville saamiseksi. Toteutus jäi osin torsoksi, mutta osoitti, että uudenlaiselle ajattelulle oli olemassa mahdollisuuksia. Lahtea verrattiin aikanaan sitä ympäröivän Hollolan taholta syöväksi, joka oli pesiytynyt harmonisen maatalousyhteiskunnan kylkeen ja tuli siksi mahdollisimman nopeasti poistaa.

Helsinki elää nyt kirkollisessa kriisissä. On varmasti katsottava jälleen kerran historiaan. Asukkaiden asenteet kirkkoa kohtaan eivät ole oletettavasti syntyneet vain kaupungin rajojen sisäpuolella esiintyneistä syistä, vaan niihin ovat antaneet myös muualta saadut myönteiset tai kielteiset vaikutteet. Kasvava kaupunki ei ole mikään umpio, vaan sillä on yhteyksiä muihin asutuskeskuksiin ja yhteyksiä yli maamme rajojen. Ensimmäinen suuri kriisi tuli darvinismista, joka kohtasi täysin valmistautumattoman suomalaisen uskonnollisuuden ja ravisteli pahasti sivistyneistön ja kirkon välejä. Aika löyhärakenteinen kirkollisuus ei kestänyt niitä myrskyjä, mitä luonnontieteiden nousu sai aikaan. Uskonnon ja sivistyksen harmonia särkyi, ja tilalle tuli katsomusten erilaisuus. Oli ennustettavissa, että sivistyneistön hylätessä kirkon myös ”alhaisemmat kansankerrokset” tekevät samoin.

Nyt tämä on täysin totta. Uskonnon sijaan on tullut materialistinen maailmankatsomus ja totuus, että ihmisen elämään vaikuttavat joko oma yritteliäisyys keinoja kaihtamatta tai sattuma. On historian ivaa, että Suomeen saapui aikoinaan uskonnoton saksalainen sosiaalidemokratia, joka piti kristinuskoa pahimpana vihollisenaan, kun vaihtoehtona olisi ollut Englannin kristillissävyinen sosialismi. Niillä lapioilla kaivetut kuopat eivät ole enää täytettävissä niillä lapioilla.

Muutoksella ymmärretään usein uutta alkua. Mutta voisiko se merkitäkin ennemmin jonkin vanhan väistämätöntä hajoamista? Meille on ominaista pelätä tutun häviämistä, vaikka me tarvitsemme rohkeutta ja vapautta päästää irti. ”Epävarmuuden ja kriisin hetkillä ei kielloista ja käskyistä ole juuri hyötyä, ne vain lisäävät häpeää, syyllisyyttä, painetta ja taantumisen todennäköisyyttä. Sen sijaan vaikean ajan läpi pääsee syvältä tulevien kyllä-vastausten voimin.” Näin pohtii fransiskaanipappi Richard Rohr.

Pekka Laine-Mäkinen

pastori

erityisdiakonia