Oli ehkä vuosi 2022 ja koronaepidemiassa helpompi vaihe. Tuttavani pyysi minua mukaan kotiseurakunnan noin 40-vuotiaiden iltaan. Aiheena olivat toivelaulut, joten lähdin mielelläni.
Vuonna 2022 minulla oli vielä siilitukka. Korvissani olivat suuret korvikset ja päälläni vihreä armeijahenkinen takki. Kun astuin ovesta sisään, illasta vastaava pappi jäi tuijottamaan minua suu auki. Odotin koko illan, että hän tulisi tervehtimään. Näin ei tapahtunut.
Päättelin, että hän teki ulkonäöstäni illan juontajan kanssa jonkinlaisen tulkinnan, joka esti kontaktin oton. Tai juontajan tapauksessa sai hänen äänensävynsä ja kehonkielensä muuttumaan täysin, kun hän puhui minulle, jos vertaan siihen, miten hän kohteli muita illassa mukana olleita ihmisiä.
En mennyt iltoihin enää toiste eikä tuttavani kysynyt ikinä uudestaan. Aistimme molemmat saman: en ollut tervetullut omana itseäni.
Diakoniatyöntekijänä olen kohdannut satoja eri ihmisiä kaikkien työvuosieni varrella. Pidän siitä, että jokaisella tulijalla on yksilöllinen, ihan heidän ikioma, tarinansa kerrottavaan. Eikä sitä näe pelkän ulkonäön perusteella.
Moni elämänkoettelemus jättää kyllä jäljen ulkonäköön ja osa voi muuttaa sitä radikaalistikin. Silti ulkonäkö on vain yksi ominaisuus meissä ihmisissä. Jos kohtaamisemme päättyy vain siihen, menetämme jaetusta ihmisyydestä jotain olennaista: toinen toisemme.
Moni meistä tekee suuria tulkintoja toisesta ihmisestä pelkän ulkonäön perusteella, jos kävely ontuu, virtsa tuoksahtaa, alkoholi haisee hengityksestä tai pinttynyt hiki on tarrautunut vaatteisiin.
Millainen ihminen sinulle tulee tästä kuvauksesta mieleen?
Anna kun arvaan…
Laitapuolen kulkija?
Pakko olla päihde- tai mielenterveysongelma?
Turvallisuusriski?
Ei tarvitse kuin astua päiväsaikaan mihin tahansa lähijunaan, ratikkaan tai bussiin, niin sama tuoksumaailma leijailee sieraimiin keskeltä työväestöä, joka on matkalla töihin tai sieltä pois. Etenkin, kun kyse on kesäajasta.
Mutta ajattelitko äsken työssäkäyvää ihmistä, kun luit aiemman kuvaukseni?
Todennäköisesti et, jos olet kuin kuka tahansa muu omien ennakkoluulojensa vanki.
Se, että toimin diakoniatyöntekijänä ei tee minusta yhtään autuaampaa. Tässä työssä vaan jää nopeammin ennakkoluuloistaan kiinni kuin ehkä muutoin. Luulin mm. erästä vakiasiakastani heikon kävelyn vuoksi päihdeongelmaiseksi vuosien ajan… kunnes selvisi, että hänellä oli Parkinsonin tauti. Nolotti silloin. Nolottaa edelleen. Pitäisi jo tietää paremmin.
Nyt kun oma työyksikköni on muuttanut uusiin tiloihin, on oltava erityisen tarkka sen kanssa, miten kohtaamme ihmisiä ja miten otamme heidät vastaan. Muutostilanteessa menetetään aina jotain vanhasta, joka oli ja samalla jotain säilyy ennallaan. Muutos on myös mahdollisuus uudelle, erilaiselle ja toivottavasti paremmalle.
Se, kenet toivotamme tervetulleeksi ja se keille näytämme elein, ilmein ja ennakkoluulojemme kanssa ovea, kertoo yhteisöistämme kirkoissa enemmän kuin tuhat sanaa. Ulkopuolelle jääminen jättää ihmiselle syvät arvet.
Kirkon pitäisi olla armon ja rakkauden yhteisö. Jeesuksen esimerkin mukaisesti sen tulisi olla köyhien ja yhteiskunnan syrjimien ihmisten yhteisö. Aika usein se kuitenkin näyttää etenkin diakoniatyön ulkopuolella, hyväosaisten keskiluokkaisten kerholta. Ja heillä olisi varallisuutta ja mahdollisuuksia etsiä yhteisönsä halutessaan muualtakin. Köyhien ja sorrettujen eväät eivät näihin ”herrakerhoihin” riitä.
Koska ihminen on erehtyväinen ja keskeneräinen, myös kirkko on erehtyväinen ja keskeneräinen. Armo löytyy siitä, että myöntää virheensä, ottaa opikseen ja toimii jatkossa toisin. Virheestään vaan täytyy jäädä ensin kiinni, että sille voi tehdä jotain.
Joten hyvä ystävä, Jumalan kuvaksi luotu kanssaihminen, annathan rohkeasti palautetta, kun koet tulleesi ohitetuksi?
Minä en antanut ja eväsin samalla tuolta yhteisöltä kasvun mahdollisuuden. Se harmittaa edelleen.
-diakoni Johanna
Valokuva: Satu Helo
Pullakirkon plokikirja 