Tekijä: diakonijohanna

Kuunteletko itseäsi vai yhteiskuntaa?

On Tekijä diakonijohannaJätä kommentti

Laskun eräpäivä lähenee eikä tilillä ole rahaa sen maksamiseen. Puoliso tiuskii, koti on kuin sotatantere, jossa on edettävä varpaillaan peläten seuraavaa räjähdystä. Aikuinen lapsi käyttää päihteitä ja ottaa yhteyttä vain, kun tarvitsee lisää eikä muuta rahoitusta ole. Töissä käyminen on suojuoksua, jossa jokaisella askeleella uppoaa vain syvemmälle väsymykseen, jolle ei loppua näy. Sähköpostiin kilahtaa taas sama viesti: Kiitos hakemuksestasi, et tullut tällä kertaa valituksi.

Jos itsetuntosi ei ole terästä, ajatuskulkusi saattaa näiden tilanteiden kohdalla olla seuraava: Mikä minussa on vikana? Miksi olen huono ihminen? Mitä olen tehnyt väärin?

Kysymysten taustalla ovat arvottomuuden kokemus ja häpeä siitä, että on ihmisenä viallinen. Minussa, ihmisessä, on jotain perustavanlaatuisella tavalla väärää ja pahaa.
Häpeän viesti on: Sinä yksin olet huono, ei kukaan muu.

Harva ymmärtää pysähtyä kysymään:
Entä jos vika ei olekaan minussa vaan ympäröivässä yhteiskunnassa?

Tämän hetken kansallinen narratiivi on vaarallinen. Hallitustoimien seurauksena yhä useampi omaksuu sellaisen viestin, että omassa elämässä ja ihmisyydessä on jotain vikaa. Työttömyys, sairaus, asunnottomuus, velkaantuminen ja muut elämän vaikeudet katsotaan yksilön omaksi heikkoudeksi. Työtön ei vain halua töitä. Sairastaminen on vain tekosyy, vaikka sen hoitamiseksi ei saa yhteiskunnalta palveluja säästöjen takia. Ylikalliin vuokran ja jatkuvasti heikentyvän talouden vuoksi asunnottomaksi jäänyt on valinnut kohtalonsa itse. Parisuhde- tai kasvatushuolet ovat omaa tyhmyyttä.

Elämme kansallisen häpeäaallon keskellä, jonka alkulähde on yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin perustana on jokaisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on. Kansallinen viesti on täysin päinvastainen: Ole oma itsesi… mutta älä noin. Meille kelpaavat vain rikkaat, kauniit ja komeat.

Avun hakemisen kynnys nousee sitä suuremmaksi, mitä syvempi häpeäkokemus on. Moni yrittää sinnitellä, jos vielä jostain löytyisi apu ja pelastus. Harvalle löytyy, lottovoittoja ei tipu jokaiselle. Mitä kauemmin avun hakeminen kestää, sitä vaikeammiksi ongelmat muodostuvat. Valitettavan usein apua haetaan vasta sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Häpeä on tehnyt tehtävänsä, ja syvenee lisää.

  • Kun ulosottovelallisia on yli 600 000, voisitko ajatella, ettet ole yksin talousongelmiesi kanssa?
  • Kun vuositasolla noin 55 % avioliitoista päättyy eroon, voisitko ajatella, ettet ole yksin parisuhdeongelmiesi kanssa?
  • Kun noin 750 000 kokee oman alkoholinkäyttönsä suureksi tai kohtalaiseksi ongelmaksi ja kun 15–69-vuotiaista 29 % on kokeillut jotain huumetta, voisitko ajatella, ettet ole yksin päihdeongelmiesi kanssa?
  • Kun noin 150 000 lasta saa vuosittain apua lastensuojelusta, voisitko ajatella, ettet ole yksin kasvatusongelmiesi kanssa?

Elämässä on monia asioita, joita omassa itsessään ja toimissaan on syytä tarkastella kriittisesti. Kaikilla meillä on parannettavaa ja korjattavaa jollain elämänalueella. Se ei tee meistä huonoja ihmisiä, vaan inhimillisiä, erehtyväisiä, keskeneräisiä ja epätäydellisiä, kuten ihmisyyteen kuuluu.

Kun ongelmavyyhti toisensa jälkeen kasvaa, voisitko ajatella, että ongelmat ovat yhteiskunnan rakenteissa eivätkä yksilössä?
Sinussa ei ole mitään vikaa.
Järjestelmissä on. Ja niitä ei kukaan meistä korjaa yksin.

Numerolähteet:
Ulosottolaitos
Päihdelinkki
Tilastokeskus
THL
Väestöliitto

Ulkopuolisuuden kokemukset kirkossa 

On Tekijä diakonijohanna1 kommentti

Oli ehkä vuosi 2022 ja koronaepidemiassa helpompi vaihe. Tuttavani pyysi minua mukaan kotiseurakunnan noin 40-vuotiaiden iltaan. Aiheena olivat toivelaulut, joten lähdin mielelläni.  

Vuonna 2022 minulla oli vielä siilitukka. Korvissani olivat suuret korvikset ja päälläni vihreä armeijahenkinen takki. Kun astuin ovesta sisään, illasta vastaava pappi jäi tuijottamaan minua suu auki. Odotin koko illan, että hän tulisi tervehtimään. Näin ei tapahtunut. 

Päättelin, että hän teki ulkonäöstäni illan juontajan kanssa jonkinlaisen tulkinnan, joka esti kontaktin oton. Tai juontajan tapauksessa sai hänen äänensävynsä ja kehonkielensä muuttumaan täysin, kun hän puhui minulle, jos vertaan siihen, miten hän kohteli muita illassa mukana olleita ihmisiä. 

En mennyt iltoihin enää toiste eikä tuttavani kysynyt ikinä uudestaan. Aistimme molemmat saman: en ollut tervetullut omana itseäni. 

Diakoniatyöntekijänä olen kohdannut satoja eri ihmisiä kaikkien työvuosieni varrella. Pidän siitä, että jokaisella tulijalla on yksilöllinen, ihan heidän ikioma, tarinansa kerrottavaan. Eikä sitä näe pelkän ulkonäön perusteella. 

Moni elämänkoettelemus jättää kyllä jäljen ulkonäköön ja osa voi muuttaa sitä radikaalistikin. Silti ulkonäkö on vain yksi ominaisuus meissä ihmisissä. Jos kohtaamisemme päättyy vain siihen, menetämme jaetusta ihmisyydestä jotain olennaista: toinen toisemme.

Moni meistä tekee suuria tulkintoja toisesta ihmisestä pelkän ulkonäön perusteella, jos kävely ontuu, virtsa tuoksahtaa, alkoholi haisee hengityksestä tai pinttynyt hiki on tarrautunut vaatteisiin.
Millainen ihminen sinulle tulee tästä kuvauksesta mieleen? 

Anna kun arvaan… 

Laitapuolen kulkija?
Pakko olla päihde- tai mielenterveysongelma? 
Turvallisuusriski? 

Ei tarvitse kuin astua päiväsaikaan mihin tahansa lähijunaan, ratikkaan tai bussiin, niin sama tuoksumaailma leijailee sieraimiin keskeltä työväestöä, joka on matkalla töihin tai sieltä pois. Etenkin, kun kyse on kesäajasta. 

Mutta ajattelitko äsken työssäkäyvää ihmistä, kun luit aiemman kuvaukseni? 

Todennäköisesti et, jos olet kuin kuka tahansa muu omien ennakkoluulojensa vanki. 

Se, että toimin diakoniatyöntekijänä ei tee minusta yhtään autuaampaa. Tässä työssä vaan jää nopeammin ennakkoluuloistaan kiinni kuin ehkä muutoin. Luulin mm. erästä vakiasiakastani heikon kävelyn vuoksi päihdeongelmaiseksi vuosien ajan… kunnes selvisi, että hänellä oli Parkinsonin tauti. Nolotti silloin. Nolottaa edelleen. Pitäisi jo tietää paremmin. 

Nyt kun oma työyksikköni on muuttanut uusiin tiloihin, on oltava erityisen tarkka sen kanssa, miten kohtaamme ihmisiä ja miten otamme heidät vastaan. Muutostilanteessa menetetään aina jotain vanhasta, joka oli ja samalla jotain säilyy ennallaan. Muutos on myös mahdollisuus uudelle, erilaiselle ja toivottavasti paremmalle. 

Se, kenet toivotamme tervetulleeksi ja se keille näytämme elein, ilmein ja ennakkoluulojemme kanssa ovea, kertoo yhteisöistämme kirkoissa enemmän kuin tuhat sanaa. Ulkopuolelle jääminen jättää ihmiselle syvät arvet. 

Kirkon pitäisi olla armon ja rakkauden yhteisö. Jeesuksen esimerkin mukaisesti sen tulisi olla köyhien ja yhteiskunnan syrjimien ihmisten yhteisö. Aika usein se kuitenkin näyttää etenkin diakoniatyön ulkopuolella, hyväosaisten keskiluokkaisten kerholta. Ja heillä olisi varallisuutta ja mahdollisuuksia etsiä yhteisönsä halutessaan muualtakin. Köyhien ja sorrettujen eväät eivät näihin ”herrakerhoihin” riitä. 

Koska ihminen on erehtyväinen ja keskeneräinen, myös kirkko on erehtyväinen ja keskeneräinen. Armo löytyy siitä, että myöntää virheensä, ottaa opikseen ja toimii jatkossa toisin. Virheestään vaan täytyy jäädä ensin kiinni, että sille voi tehdä jotain. 

Joten hyvä ystävä, Jumalan kuvaksi luotu kanssaihminen, annathan rohkeasti palautetta, kun koet tulleesi ohitetuksi? 

Minä en antanut ja eväsin samalla tuolta yhteisöltä kasvun mahdollisuuden. Se harmittaa edelleen. 

-diakoni Johanna

kuvassa punatiilinen julkisivu, jonka keskellä on vanha ruskea puuovi

Valokuva: Satu Helo

Mitä sinulta vaadittiin viimeksi, jotta sait rahaa tilillesi?

On Tekijä diakonijohannaJätä kommentti

Keskustelin viime viikolla kollegani Jukan kanssa asunnottomista ihmisistä ja hän kertoi pohtineensa, miten moni ihminen joutuu selvittämään liudan erilaisia ja eri asteisia vaatimuksia ennen kuin tilille kilahtaa rahaa. Se jäi pohdituttamaan myös minua ja pyysin luvan käyttää hänen ajatustaan kirjoitukseni pohjana.

Jatka lukemista ”Mitä sinulta vaadittiin viimeksi, jotta sait rahaa tilillesi?” →