Kun astuin ensimmäistä kertaa Hermannin diakoniatalon ovista sisään, en arvannut, miten syvän jäljen tämä paikka jättäisi sydämeeni. Tulin töihin, mutta sain paljon enemmän: yhteisön, jossa jokainen ihminen nähdään ja kohdataan. Nyt, kun jään eläkkeelle, huomaan palaavani kiitollisena niihin vuosiin, hetkiin ja kohtaamisiin, jotka ovat olleet työni sydän.

Hermannin diakoniatalo on ollut minulle enemmän kuin työpaikka. Se on ollut paikka, jossa arjen pienet teot muuttuvat suuriksi – kahvipöydän ja runopiirin nauruiksi, avoimiksi keskusteluiksi, sanoiksi, jotka kannattelevat, ja hiljaisiksi hetkiksi, joissa toisen ihmisen läsnäolo on riittänyt. Olen saanut kuulla tarinoita, jotka ovat koskettaneet syvältä, ja olen nähnyt, miten ihmiset kantavat toisiaan silloinkin, kun elämä on hauras. Jokainen kohtaaminen on muistuttanut siitä, että suurin lahja on tulla nähdyksi omana itsenään.

Erityisen lämpimänä muistona sydämeeni jäävät sunnuntain Pullakirkot. Ne ovat olleet hetkiä, joissa olemme saaneet hiljentyä messussa. Kahvipöydän yhteisöllisyydestä on noussut jotakin pyhää. Pullakirkossa on ollut läsnä hiljainen ilo: se, että yhdessä jaetut hetket tekevät arjesta kevyemmän. Ne sunnuntait ovat olleet minulle juhlia, ja niitä tulen kaipaamaan eniten.

Sydämellinen kiitos kuuluu myös työntekijöille ja vapaaehtoisille. Teidän lämpönne, ammattitaitonne ja välinpitämättömyydelle vieras asenteenne ovat tehneet tästä paikasta turvasataman. Jokaisessa arjen tilanteessa olette osoittaneet, että diakonia elää teoissa – ei vain sanoissa.

Nyt, Itsenäisyyspäivän lähestyessä, olen pysähtynyt pohtimaan, mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Se on ennen kaikkea kiitollisuutta ja luottamusta. Kiitollisuutta siitä, että meillä on yhteiskunta, jossa voi rakentaa ja auttaa. Ja luottamusta siihen, että tulevaisuus kantaa – kun vain pidämme toisistamme huolta. Hermannin diakoniatalo muistuttaa minua tästä päivittäin: siitä, että yhteys syntyy pienistä teoista, ja huolenpito on yhteinen tehtävämme.

Vaikka jään eläkkeelle, en jätä tätä paikkaa taakseni. Toivon palaavani– ehkä kahville, ehkä Pullakirkkoon, ehkä vain tervehtimään. Mukaani kuljetan lukemattomia muistoja ja ihmisiä, joiden kohtaaminen on tehnyt minusta paremman ihmisen.

Haluan sanoa sydämeni pohjasta kiitos. Kiitos asiakkaille, jotka olette luottaneet ja antaneet meille tarinanne. Kiitos työtovereille ja vapaaehtoisille, joiden kanssa olen saanut tehdä tätä merkityksellistä työtä. Kiitos Hermannin diakoniatalolle, joka on näyttänyt, mitä yhteisö ja yhteisöllisyys todella tarkoittaa.

Kun suljen tämän luvun elämästäni, tiedän, että teidän jälkenne jäävät minuun – ja oma pieni jälkeni jää tänne. Valon ja luottamuksen hengessä kuljen kohti uutta.

Ja ehkä joskus istun taas Pullakirkon pöydässä. Silloin tiedätte, että olen tullut kotiin.

Siunausta sinulle joulun odotukseen. Sinusta kiitollisena Ulla-pappi